Luku 15 Inflaatio, työttömyys ja rahapolitiikka

Miten inflaatio riippuu työttömyysasteesta ja tuotannon tasosta, mitä haasteita poliitikot kohtaavat ja millaisilla politiikkakeinoilla he voivat vakauttaa työllisyyttä ja tuloja

• Kun työttömyys on vähäistä, inflaatio yleensä kiihtyy. Kun työttömyyttä on paljon, inflaatio hidastuu.
• Poliitikot ja äänestäjät haluavat alhaista työttömyyttä ja alhaista inflaatiota (kunhan hintataso ei laske).
• Koska molempia ei voi saada, on tasapainoteltava päämäärien välillä.
• Inflaatio pysyy vakaana tietyllä työttömyysasteen tasolla. Jos työttömyyttä pidetään sitä alempana, syntyy palkka-hintakierre.
• Rahapolitiikka vaikuttaa kokonaiskysyntään ja inflaatioon monen kanavan kautta.
• Haitalliset sokit, kuten öljyn hinnannousu, voivat kasvattaa työttömyyttä ja inflaatiota.
• Moni valtio on siirtänyt rahapolitiikan keskuspankille, joka asettaa inflaatiotavoitteen.

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaan Bill Clintonin vaalistrategit korostivat ennen vuoden 1992 menestyksellistä presidentinvaalikampanjaa kahta tärkeää vaaliteemaa: terveydenhuoltoa ja ”muutosta”. Äänestäjissä herätti kuitenkin eniten vastakaikua kampanjan kolmas vaaliteema, vuoden 1991 taantuma. Heihin vetosi kampanjatyöntekijöiden tarttuva lausahdus It’s the economy, stupid! (Talous ratkaisee, typerys!)

Taantuma oli vienyt monelta yhdysvaltalaiselta työpaikan, ja Clintonin kampanjan lentävä lause kiinnitti huomion työpaikkojen menetykseen. Ääntenlaskussa marraskuussa 1992 Clinton sai lähes kuusi miljoonaa ääntä enemmän kuin istuva presidentti George H. W. Bush.

Demokratiassa vaalitulokseen vaikuttavat aina taloustilanne ja kansan arvio hallituksen ja opposition talousosaamisesta. Kaksi taloudenpidossa onnistumisen tärkeää mittaria ovat työttömyys ja inflaatio. Työttömyys nakertaa hyvinvointiamme, mutta myös inflaatio on pahasta. Kuvio 15.1 kertoo, että Yhdysvaltain presidentinvaaleissa valtapuolue voittaa suuremmalla marginaalilla, kun inflaatio on matala.

Jos olet poliitikko ja välität sekä kansalaisten murheista että omasta urastasi, sinun tulisi pyrkiä minimoimaan sekä työttömyys että inflaatio. Onko se mahdollista?

Katsotaanpa, miten eräs taloustieteilijän koulutuksen saanut Saksan valtiovarainministeri hoiti kaksoisroolinsa: illalla vaalikokouksessa poliitikkona ja seuraavana päivänä virassaan talouden asiantuntijana. Helmut Schmidtiä sanottiin liittokansleri Willy Brandtin hallituksen superministeriksi, sillä hän hoiti sekä kauppa- että valtiovarainministerin pestiä.

Eräässä vuoden 1972 vaalitilaisuudessa Schmidt julisti: ”Viiden prosentin inflaatio on pienempi ongelma kuin viiden prosentin työttömyys.” Schmidt lupasi, että hänen puolueensa pyrkisi ensisijaisesti alentamaan työttömyyttä ja pitäisi samalla inflaation alhaisena ja vakaana.

Helmut Schmidt (1918–2015) toimi Länsi-Saksan liittokanslerina vuosina 1974–1982. Vuonna 1972 inflaatiovauhti oli Länsi-Saksassa 5,5 prosenttia ja työttömyysaste 0,7 prosenttia. Edellisvuonna luvut olivat olleet 5,2 prosenttia ja 0,5 prosenttia. Vuonna 1975 inflaatio oli noussut 5,9 ja työttömyys 3,1 prosenttiin.

Seuraavana päivänä kauppaministeriön talouspolitiikan osaston päällikkö, professori Otto Schlecht tuli Schmidtin puheille: ”Herr Minister, eilinen lausuntonne on tämän päivän sanomalehdissä, eikä se voi pitää paikkaansa.”

Schmidt vastasi: ”Myönnän, että lausuntoni oli tarkkaan ottaen virheellinen. Te ette voi kuitenkaan neuvoa, mitä on poliittisesti viisasta sanoa kymmenelletuhannelle Ruhrin alueen kaivostyöläiselle.”

Helmut Schmidtin vaalilupaus ja hänen jälkikäteen antamansa selitys valaisevat taloustieteen ja politiikan suhdetta kahdesta suunnasta. Ensinnäkin poliitikot valitaan vaaleilla, joten he ottavat huomioon äänestäjien näkemykset. Toiseksi he eivät voi valita politiikkatoimia rajoituksetta. He eivät voi luvata äänestäjille vain mieluisia taloudellisia tulemia – Schmidtin äänestäjien tapauksessa vähäistä työttömyyttä ja hidasta, vakaata inflaatiota. Taloustieteilijä-Schmidt oli hyvin tietoinen rajoituksista, mutta vaalitilaisuudessa hän puhui poliitikkona.

vaihtoehtoiskustannus

Jos yhden vaihtoehdon valitseminen merkitsee toiseksi parhaasta vaihtoehdosta luopumista, vaihtoehtoiskustannus on toiseksi parhaan vaihtoehdon tuottama nettohyöty. Englanniksi opportunity cost.

Poliittiset päättäjät haluavat sekä matalaa työttömyyttä että matalaa inflaatiota. Talous kuitenkin toimii niin, että kun työttömyys laskee, inflaatio nousee. Vastaavasti inflaation laskiessa työttömyys nousee. Tämä on tuttu ongelma: poliittisten päättäjien on tehtävä se, mikä on mahdollista. Heidän on valittava tavoitteiden välillä. Asian voi sanoa myös näin: korkeampi inflaatio on korkeamman työttömyyden vaihtoehtoiskustannus, ja matalampi inflaatio on matalamman työttömyyden vaihtoehtoiskustannus. Lisäksi taloutta vaanivat aina sokit, jotka voivat pahentaa sekä inflaatiota että työttömyyttä ja sitä kautta rajata mahdollisten tulemien joukkoa. 1960-luvun lopussa oli saatu jo tuta, että liian alhainen työttömyys nostaa inflaatiota. Schmidt tiesi tämän hyvin lupauksensa antaessaan.

inflaatiotargetointi

Rahapolitiikan keino, jolla keskuspankki säätelee kokonaiskysyntää ohjauskorkoa muuttamalla, jotta inflaatio pysyy lähellä tavallisesti hallituksen määrittämää tavoitetta. Englanniksi inflation targeting.

Inflaation käännyttyä nousuun kautta maailman 1980-luvun lopulla ruvettiin pohtimaan, millaista talouspolitiikan pitäisi olla. 1990-luvulla alkoi yleistyä politiikka, jossa keskuspankki asettaa inflaatiotavoitteen. Monet hallitukset delegoivat suhdannevaihteluiden hallinnan keskuspankille, jolloin finanssipolitiikka jäi vähemmälle huomiolle. Samoihin aikoihin todettiin, että työttömyyden vähentämisen ja inflaation hillitsemisen yhdistelmä vaati tarjontapuolen keinoja, kuten kilpailun lisäämistä ja paremmin toimivia työmarkkinoita.

Hinnat ovat viestejä, jotka kertovat niukoista resursseista. Näimme luvussa 11, miten kysynnän tai tarjonnan muutokset muuttavat hyödykkeen hintaa suhteessa muihin hyödykkeisiin ja miten muutos vaikuttaa hyödykkeen suhteelliseen niukkuuteen. Tässä luvussa siirrymme suhteellisista hinnoista inflaatioon ja deflaatioon eli hintojen yleiseen nousuun ja laskuun. Kysymme ensin, miksi inflaatiolla on huono maine.

15.1 Mikä inflaatiossa on vikana?

inflaatio

Talouden yleisen hintatason nousu. Mitataan tavallisesti vuositasolla. Englanniksi inflation. Katso myös: deflaatio, disinflaatio.

deflaatio

Yleisen hintatason lasku. Englanniksi deflation. Katso myös: inflaatio.

disinflaatio

Inflaation hidastuminen. Englanniksi disinflation. Katso myös: inflaatio, deflaatio.

Lähdemme liikkeelle peruskäsitteistä. Inflaation, deflaation ja disinflaation eroa voi havainnollistaa autovertauksella.

Hintatasoa ja sen muutoksia voi verrata autoon, joka on pysäköitynä tai kulkee eri nopeuksilla:

• Nollainflaatio. Jos hintataso säilyy vakiona vuodesta toiseen, inflaatio on nolla. Nollainflaatiota voi verrata pysäköityyn autoon: auton sijainti on vakio ja sen nopeus nolla.
• Inflaatio. Kuvitellaan nyt, että inflaatiovauhti on kaksi prosenttia vuodessa. Se tarkoittaa, että hintataso nousee joka vuosi kaksi prosenttia. Sitä vastaa auton kulku vakionopeudella eteenpäin esimerkiksi 20 kilometrin tuntivauhtia.
• Deflaatio. Deflaatio tarkoittaa hintatason laskua. Sitä vastaa auton peruuttaminen esimerkiksi 20 kilometrin tuntivauhtia.
• Kasvava inflaatio. Jos inflaatiovauhti kasvaa, hintatason nousu kiihtyy. Oletetaan, että inflaatiovauhti kasvaa peräkkäisinä vuosina kahdesta ensin neljään ja sitten kuuteen prosenttiin eli talouden inflaatio kiihtyy. Kasvavaa inflaatiota voi verrata kiihdyttävään autoon, joka ajaa ensin 20 kilometrin tuntivauhtia ja sitten 25 kilometrin tuntivauhtia.
• Laskeva inflaatio. Laskeva inflaatio eli disinflaatio on kuin auto, joka hiljentää vauhtia vaikkapa 20 kilometristä ensin 15 kilometriin ja sitten 10 kilometriin tunnissa. Kun vauhti on nolla, auto on paikallaan. Kun inflaatio putoaa nollaan, hintataso ei muutu. Vastaavasti taloudessa hintataso ei muutu, kun inflaatio putoaa nollaan.

Hintatason muutokset

• Inflaatio: hintataso nousee
• Deflaatio: hintataso laskee
• Disinflaatio: inflaatiovauhti hidastuu

Tiedämme, mikseivät äänestäjät pidä työttömyydestä, mutta mikseivät he pidä inflaatiosta? Esimerkiksi eläkeläiset saavat kiinteää nimellistuloa eli vakiosumman renminbeissä, dollareissa tai euroissa. Jos hinnat nousevat vuoden mittaan, he saavat vuoden lopussa tuloillaan vähemmän tavaroita ja palveluita kuin vuoden alussa. Heidän asemansa huononee, ja he äänestävät herkästi sitä puoluetta vastaan, joka heidän mielestään päästää inflaation kiihtymään.

Inflaatiosta hyötyminen tai kärsiminen riippuu myös siitä, millä puolella luottomarkkinoita on. Lainanottaja-Julialla ja lainanantaja-Marcolla oli luvussa 10 eri näkemys korosta, jolla Julia sai lainaa. He katsovat myös inflaatiota eri näkökulmista: jos hinnat nousevat ennen kuin Julia maksaa lainansa, Marco voi ostaa Julialta saamillaan rahoilla vähemmän kuin nollainflaation vallitessa.

nimelliskorko

Inflaatiokorjaamaton korko. Tämä on se korko, jonka pankit ilmoittavat asiakkailleen. Englanniksi nominal interest rate. Katso myös: reaalikorko, korko.

Luvussa 14 näimme, että inflaatio vähentää valtion velkataakkaa. Sama logiikka pätee yleisemminkin:

• Lainanottajat hyötyvät. Ne, jotka ovat ottaneet esimerkiksi asuntolainaa kiinteällä nimelliskorolla, hyötyvät inflaatiosta, koska velan nimellisarvo säilyy samana mutta reaaliarvo laskee.
• Lainanantajat häviävät. Pankit ja muut, jotka ovat antaneet rahaa lainaksi nimellisellä korolla, häviävät: kun ne saavat rahansa takaisin, sen arvo ostovoimalla mitattuna on pienempi. Hyvin korkea inflaatio pyyhkii nimellisarvoiset varat olemattomiin, kuten Zimbabwessa kävi vuosina 2008–2009.¹

reaalikorko

Inflaatiokorjattu korko eli nimelliskorko vähennettynä inflaatiovauhdilla. Kertoo, kuinka paljon hyödykekoria saa tulevaisuudessa, jos nyt jättää yhden yksikön hyödykekoria hankkimatta. Englanniksi real interest rate. Katso myös: nimelliskorko, korko.

Fisherin yhtälö

Yhtälö, joka ilmaisee reaalikoron nimelliskoron ja odotetun inflaation erotuksena: reaalikorko = nimelliskorko – odotettu inflaatio. Englanniksi Fisher equation.

Huomioimme inflaation lainanotossa ja lainanannossa käyttämällä reaalikorkoa eli Fisherin yhtälöä, joka määritellään seuraavasti:

$$\begin{align*} \text{reaalikorko (% vuodessa)} &= \text{nimelliskorko (% vuodessa)} \\ &- \text{inflaatiovauhti (% vuodessa)} \end{align*}$$

Reaalikorko mittaa lainan lyhennyserän ostovoimaa takaisinmaksuhetken hinnoilla. Kuvitellaanpa, että Julia lainaa Marcolta 50 euroa ja maksaa siitä ensi vuonna 55 euroa. Nimelliskorko on kymmenen prosenttia. Jos ensi vuoden hinnat ovat kuusi prosenttia korkeammat kuin tänä vuonna – eli inflaatiovauhti on kuusi prosenttia – Marco ei saakaan Julian maksamalla lyhennyksellä kymmentä prosenttia enempää hyödykkeitä kuin lainaa antaessaan vaan vain neljä prosenttia enemmän. Reaalikorko on neljä prosenttia.

Inflaatio siirtää tuloja lainanantajilta (varallisuutta omistavilta) ja kiinteiden nimellistulojen saajilta (eläkeläisiltä ja muilta) lainanottajille. Lisäksi inflaatio voi joissain tapauksissa haitata talouden toimintaa. Kohtalaisen inflaation ei ole todettu haittaavan taloutta, mutta korkea inflaatio on usein myös epävakaa ja siksi ennakoimaton. Suuret hinnanmuutokset luovat epävarmuutta, jonka vuoksi kotitalouksien ja yritysten on hankalaa tehdä päätöksiä hintojen pohjalta.

suhteellinen hinta

Yhden tavaran tai palvelun hinta verrattuna toiseen. Suhteellinen hinta ilmaistaan yleensä suhdelukuna. Englanniksi relative price.

hinnanmuutoskustannukset

Hintojen asettamisessa ja muuttamisessa tarvittavat resurssit. Englanniksi menu costs.

Korkean ja epävakaan inflaation vallitessa on vaikeaa erottaa, kertovatko nousevat hinnat resurssien niukkuudesta suhteellisten hintojen välityksellä vai onko hinnannousu satunnaista taustahälyä. Yritysten on vaikea päätellä, mille alalle kannattaisi investoida tai olisiko parempi viljellä kvinoaa vai ohraa. Yksilöiden taas on vaikea päätellä, onko kvinoa kallistunut verrattuna muihin proteiinipitoisiin elintarvikkeisiin. Inflaatioherkässä ympäristössä yritykset joutuvat myös päivittämään hintojaan useammin kuin haluaisivat. Se vaatii aikaa ja resursseja, joista käytetään nimitystä hinnanmuutoskustannukset.

Paranisiko kotitalouksien ja yritysten asema, jos hintataso laskisi? Ei. Jatkuva hintatason lasku on haitallista paljolti samoista syistä kuin inflaatiokin. Sillä voi itse asiassa olla taloudessa vielä rajumpia seurauksia. Kun hinnat laskevat, kotitaloudet lykkäävät jääkaappien, televisioiden, autojen ja muiden kalliiden tavaroiden kulutusta, koska odottavat hinnan halpenevan tulevaisuudessa. Deflaatio lisää myös velallisten taakkaa samasta syystä kuin inflaatio keventää sitä.

Velkataakan kasvu vähentää luvusta 14 oppimamme mukaan kulutusta, koska jotkut kotitaloudet säästävät päästäkseen takaisin tavoitevarallisuustasolleen ja toiset taas törmäävät luottorajoitteisiin. Kulutuksen supistuminen vähentää kokonaiskysyntää ja taloudellista toimeliaisuutta. Kokonaiskysynnän painuminen taas laskee hintoja edelleen ja voi laukaista laskevien hintojen ja taloudellisen stagnaation noidankehän.

Japanissa noidankehästä on kokemusta. Japanin talous oli yksi toisen maailmansodan jälkeisistä suurista menestystarinoista. Sen lätkämailakäyrä nousi huomattavan jyrkästi, kuten näimme luvussa 1. Elintasoa mittaava bruttokansantuote asukasta kohti oli vielä vuonna 1950 alle 20 prosenttia Yhdysvaltain tasosta mutta vuonna 1980 jo yli 70 prosenttia. Viime vuosikymmeninä talouskasvu on kuitenkin ollut Japanissa vähäistä ja työttömyys on lisääntynyt. Japani on ensimmäinen kehittynyt maa, jota on sotien jälkeisenä aikana vaivannut sitkeä deflaatio: yleinen hintataso on laskenut vuosien 1995 ja 2015 välillä 12 vuotena 21 mahdollisesta.

Monet taloustieteilijät katsovat, että alhainen mutta vakaa inflaatio on hyväksi. Yksi syy siihen selviää seuraavassa luvussa. Dynaamiselle taloudelle luontaiset innovaatiot ja muutokset tarkoittavat, että joidenkin yritysten ja toimialojen työntekijät ovat muita kysytympiä. Hintojen noustessa häviäjien reaalitulojen lasku voi jäädä piiloon, koska nimellistulot nousevat tai eivät ainakaan laske. Nimellispalkan laskun huomaa jokainen, mutta hillityn inflaation aiheuttama reaalipalkan hienoinen lasku voi mennä ohi huomaamatta. Kun taloudessa on hieman inflaatiota, talous sopeutuu suhteellisten palkkojen muutokseen siten, että työntekijöitä ja resursseja siirtyy yrityksestä toiseen ja toimialalta toiselle eikä häviäjien nimellispalkka laske. Inflaatio voitelee työmarkkinoiden rattaita.

Matala inflaatio on nollainflaatiota parempi myös siksi, että se laajentaa rahapolitiikan toimintavapautta. Positiivisen inflaation vallitessa reaalikorossa on enemmän laskuvaraa suuren taantuman lievittämiseksi kuin nollainflaation oloissa, kuten tässä luvussa näemme.

15.2 Inflaatio johtuu ristiriitaisista vaatimuksista

Inflaatio kumpuaa talouden toimijoiden välisistä ristiriidoista. Jos toimijoilla on tarpeeksi valtaa, heidän vaatimansa osuudet tavaroista ja palveluista eivät sovi yhteen.

Ajattele taloutta, joka koostuu monista yrityksistä ja niiden työntekijöistä. Jokaisella yrityksellä on yksi omistaja, ja työntekijät ovat myös yritysten tuottamien hyödykkeiden kuluttajia. Oletetaan, että kussakin yrityksessä markkinointiosasto asettaa hinnat ja henkilöstöosasto palkat.

Jokaisen yrityksen markkinointiosasto asettaa aluksi hinnat voiton maksimoivan voittomarginaalin perusteella ottaen huomioon, paljonko sen markkinoilla on kilpailua (katso luvut 7 ja 9). Henkilöstöosasto taas asettaa työntekijöidensä reaalipalkan, joka on yrityksen maksama nimellispalkka jaettuna talouden yleisellä hintatasolla. Se vastaa pienintä mahdollista palkkaa, joka kannustaa työntekijöitä työntekoon vallitsevalla työttömyyden tasolla (katso luvut 6 ja 9).

Jos kaikkien yritysten palkat ja hinnat ovat sopusoinnussa voiton maksimoinnin tavoitteen kanssa, hintoja ja palkkoja ei ole syytä muuttaa. Tällä työttömyyden tasolla, jolla hintataso on muuttumaton eli inflaatio on nolla, sijaitsee hinnanasetantakäyrän ja palkanasetantakäyrän leikkauspiste, luvusta 9 tuttu työmarkkinoiden Nash-tasapaino.

protektionistinen politiikka

Valtion toimet kaupankäynnin ja etenkin tuonnin rajoittamiseksi. Toimien tarkoituksena on suojella paikallisia toimialoja ulkomaiden kilpailulta. Protektionistisen politiikan keinoja ovat esimerkiksi tuontitavaroiden verotus tai tuontikiintiöt. Englanniksi protectionist policy.

Oletetaan, että valtio alkaa ajaa protektionistista politiikkaa, jonka takia ulkomaisten yritysten on vaikeaa päästä markkinoille. Silloin kilpailu markkinoilla vähenee, ja yritys voi periä suuremman voittomarginaalin. Jos näin käy kautta talouden, hintatason nousu johtaa työntekijöiden reaalipalkan laskuun. Yksittäisen yrityksen omistaja on tyytyväinen, kun markkinointiosasto voi nostaa hintaa, mutta työntekijät ovat tyytymättömiä, kun reaalipalkka laskee. Sen seurauksena työntekijöiden työmotivaatio laskee, minkä jälkeen yrityksen henkilöstöosasto nostaa nimellispalkkaa. Kaikki muut yritykset tekevät samoin. Sekä hinnat että palkat ovat nousseet, ja talouteen syntyy inflaatiota.

Prosessi ei pääty siihen. Nimellispalkan nousu on kasvattanut yritysten tuotantokustannuksia, joita ne käyttävät yhtenä hinnoitteluperusteistaan. Se johtaa taas hintojen nousuun ja reaalipalkan laskuun, jonka henkilöstöosasto korjaa nostamalla taas nimellispalkkaa. Nousevien palkkojen ja hintojen kierre jatkuu niin kauan kuin

• yrityksillä on niin paljon markkinavoimaa, että ne pystyvät nostamaan voittomarginaalia
• työntekijöillä on jokaisella työttömyysasteen tasolla riittävästi neuvotteluvoimaa vaatia reaalipalkan palauttamista alkuperäiselle tasolleen työmotivaation turvaamiseksi.

Esimerkissämme inflaatio kiihtyy mutta työttömyys pysyy ennallaan. Prosessin käynnisti kilpailutilanteen muutos, jonka ansiosta yritykset pystyivät nostamaan voittomarginaaliaan ja kasvattamaan omistajien voittoja. Se olisi voinut käynnistyä jostain muustakin syystä. Oletetaan, että kilpailutilanne pysyy ennallaan mutta työllisyys paranee. Uudella, alemmalla työttömyyden tasolla yritykset päättävät maksaa työntekijöille korkeampaa reaalipalkkaa kannustaakseen heitä ahkeraan työntekoon. Yritysten markkinointiosastot nostavat hintoja voidakseen pitää voittomarginaalin ennallaan, ja niin inflaatioprosessi käynnistyy.

Inflaatio voi siis saada alkunsa seuraavilla tavoilla:

• Yritysten neuvotteluvoima kuluttajiin nähden vahvistuu. Syynä on kilpailun väheneminen, jonka ansiosta yritykset voivat nostaa voittomarginaalia. Tällöin hinnanasetantakäyrä siirtyy alaspäin.
• Työntekijöiden neuvotteluvoima yrityksiin nähden vahvistuu. He voivat saada parempaa palkkaa työpanoksensa vastineeksi.

Työntekijöiden neuvotteluvoima voi vahvistua kahdella tavalla:

• Palkanasetantakäyrä siirtyy ylöspäin. Työntekijöiden palkka nousee kaikilla työllisyyden tasoilla.
• Työllisyyden taso nousee palkanasetantakäyrää pitkin. Tässä tapauksessa palkanasetantakäyrä ei muutu.

Luvussa 9 tarkastelimme palkanasetantakäyrän siirtymisen syitä, kuten työttömyyskorvausten korotusta tai ammattiliittojen vahvistumista. Nyt tutkimme palkanasetantakäyrää pitkin tapahtuvaa muutosta.

palkkainflaatio

Nimellispalkan kasvu. Mitataan tavallisesti vuosittain. Englanniksi wage inflation. Katso myös: nimellispalkka.

Kuvio 15.2 havainnollistaa kolmea inflaation syytä. Selitämme alaluvussa 15.3, miten kuviossa näkyvät neuvotteluvoiman muutokset johtavat inflaatioon. Kolmas inflaation syy – työllisyyden nousu – paljastui, kun taloustieteilijä William (Bill) Phillips julkaisi pistekaavion Ison-Britannian vuotuisesta palkkainflaatiosta ja työttömyydestä. Phillipsin kaavio on kuviossa 15.3.

Taloustieteen suurnimiä Bill Phillips

A. W. (”Bill”) Phillips (1914–1975) oli maailmankuuluksi taloustieteilijäksi poikkeuksellisen värikäs persoona. Uudessa-Seelannissa varttunut Phillips ehti esimerkiksi metsästää krokotiileja, ohjata elokuvia ja joutua toisessa maailmansodassa sotavangiksi Indonesiassa. Myöhemmin hänet nimitettiin professoriksi London School of Economics ‑korkeakouluun.

Phillipsillä oli insinööriosaamista, ja opiskellessaan vuonna 1949 Lontoossa sosiologiaa hän mallinsi Ison-Britannian taloutta itse rakentamallaan hydraulisella laitteella. MONIAC-niminen tietokone (Monetary National Income Analogue Computer) sisälsi värillistä vettä ja läpinäkyviä putkia, joiden tarkoituksensa oli havainnollistaa taloustieteen yhtälöitä. Kone muistutti Irving Fisherin puoli vuosisataa varhaisempaa hydraulista mallia (katso luku 2), mutta se oli paljon seikkaperäisempi. Siinä oli omat säiliöt bruttokansantuotteen eri osatekijöille, kuten investoinneille, kulutukselle ja julkisille menoille. Tuontia ja vientiä kuvasi veden laskeminen malliin tai veden valuttaminen siitä pois. Koneella pystyi mallintamaan, miten esimerkiksi veroprosenttiin tai julkisiin menoihin kohdistuvat sokit vaikuttivat säiliöiden välisiin virtoihin. Toimivia MONIAC-koneita voi nähdä Lontoon tiedemuseossa ja yliopistoissa eri puolilla maailmaa.²

Phillips-käyrä

Inflaatiovauhdin ja työttömyysasteen käänteinen suhde. Englanniksi Phillips curve.

Vuonna 1958 julkaistussa artikkelissa Phillips antoi toisen tärkeän panoksen taloustieteelle. Hän piirsi pistekaavion työttömyysasteesta ja inflaatiosta Ison-Britannian taloudessa vuosina 1861–1913. Siitä hän huomasi, että matala työttömyysaste korreloi nopean inflaation ja korkea työttömyysaste matalan inflaation kanssa. Yhteys tunnetaan Phillips-käyränä.

15.3 Inflaatio, suhdannesykli ja Phillips-käyrä

Kun keskuspankit ilmoittavat ohjauskorkopäätöksensä, ne perustelevat koron nostoa yleensä sillä, että inflaation odotetaan kasvavan. Nostamalla korkoa ne hillitsevät kokonaiskysyntää ja lisäävät suhdannetyöttömyyttä palauttaakseen siten inflaation tavoitetasolle.

Jos keskuspankki ilmoittaa laskevansa korkoa, perusteluna on se, että inflaatio on vaarassa hidastua liikaa ja kenties muuttua deflaatioksi. Kokonaiskysynnän ja työllisyyden lasku vähentää inflaatiota, ja vastaavasti niiden kasvu lisää sitä.

Mallinnetaan inflaatiota olettamalla, että yritysten henkilöstöosastot päättävät kerran vuodessa nimellispalkat (euroissa, dollareissa tai muussa valuutassa), minkä jälkeen markkinointiosastot asettavat heti hinnat. Työntekijöitä kiinnostaa reaalipalkka, joka on nimellispalkka suhteutettuna talouden hintatasoon. Reaalipalkan määritelmä on

$$\begin{align*} w = \frac{W}{P} \end{align*}$$

reaalipalkka

Nimellispalkka, jossa on huomioitu hintojen ajallinen vaihtelu. Reaalipalkka mittaa, miten paljon tavaroita ja palveluita työntekijä voi palkallaan ostaa. Englanniksi real wage. Katso myös: nimellispalkka.

Reaalipalkkaa käytettiin myös kysymyksen 15.4 työmarkkinakaavion pystyakselilla.

Tarkastellaan inflaation syntymistä noususuhdanteessa. Talous on ensin työmarkkinatasapainossa, jossa hinnat ovat vakioiset. Kun kokonaiskysyntä kasvaa, työttömyys laskee tasapainon alapuolelle.

• Kun työttömyys on matala, henkilöstöosasto nostaa palkkoja. Työpaikan menetyksen kustannus on pieni, ja työntekijät odottavat tehokkaan työnteon vastineeksi korkeampia reaalipalkkoja.
• Palkkojen nousu tarkoittaa yrityksille korkeampia kustannuksia. Markkinointiosasto reagoi kustannusten kasvuun nostamalla hintoja. Jos kilpailuolot eivät muutu, yrityksen voittomarginaali säilyy ennallaan.
• Hintataso nousee. Kun kaikki yritykset ovat korottaneet hintoja, taloudessa on käynnistynyt palkka- ja hintainflaatio. Reaalipalkat eivät ole nousseet: palkan W prosenttimääräinen kasvu on yhtä suuri kuin hintojen P prosenttimääräinen kasvu, joten suhdeluku W / P pysyy ennallaan.

palkka-hintakierre

Palkka-hintakierre käynnistyy, jos palkkojen nousua seuraa hintatason nousu, jonka seurauksena palkat nousevat taas ja niin edelleen. Kierre voi alkaa myös hintatason noususta. Englanniksi wage-price spiral.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Oletamme kokonaiskysynnän pysyvän niin korkeana, että työttömyys jää työmarkkinatasapainon alapuolelle. Seuraavan vuoden palkanasetantakierroksella henkilöstöosasto on samassa tilanteessa kuin edellisvuonna: työttömyys on edelleen vähäistä ja työntekijät ovat tyytymättömiä reaalipalkkaansa. Nimellispalkkaa on pakko nostaa. Kustannusten kasvaessa markkinointiosasto nostaa taas hintoja. Tätä sanotaan palkka-hintakierteeksi. Sen vuoksi hintataso nousee alhaisen työttömyyden oloissa ensin sinä vuonna, jona työttömyys laskee, ja vielä seuraavinakin vuosina.

Jos talous on nousukauden sijasta taantumassa, palkka-hintakierre toimii käänteisesti, jolloin hintataso laskee vuosi vuodelta.

Vaihdamme seuraavaksi näkökulmaa ja pohdimme, mikä pitää hinnat vuodesta toiseen muuttumattomina, kunnes kokonaiskysyntä vilkastuu, työttömyys vähenee ja palkka-hintakierre käynnistyy. Työmarkkinatasapainossa suhdannesyklin normaalivaiheessa palkkoihin ja hintoihin ei kohdistu muutospaineita. Tiedämme luvusta 9, että työmarkkinatasapainossa palkanasetantakäyrä ja hinnanasetantakäyrä leikkaavat toisensa. Miksi tasapainotilan työttömyysaste on niin tärkeä inflaatiovauhdin kannalta?

Kuviossa 15.4a työmarkkinat ovat Nash-tasapainossa vain pisteessä A, jossa palkanasetantakäyrän ja hinnanasetantakäyrän mukaiset reaalipalkat ovat yhtä suuret. Luvussa 9 totesimme, että tässä pisteessä sekä työntekijät että yritykset saavat parhaan mahdollisen tuloksen, kun ne huomioivat toistensa toimet. Pisteessä A omistajien voittovaatimukset ja työntekijöiden palkkavaatimukset ovat yhteensä täsmälleen jaettavan potin suuruiset: reaalipalkkaa ja työntekijää kohti laskettua voittoa kuvaavien etäisyyksien summa on yhtä suuri kuin punaisen katkoviivan kuvaama tuotos työntekijää kohti. Niinpä henkilöstöosastolla ei ole syytä nostaa palkkoja, ja koska kustannukset eivät kasva, markkinointiosasto pitää hinnat ennallaan. Reaalipalkka ei muutu, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Työmarkkinatasapainon mukaisen työttömyysasteen vallitessa palkat ja hinnat pysyvät vakaina ja inflaatio on nolla.

Tutkitaan työmarkkinakaaviosta, mitä tapahtuu nousukaudella, kun työttömyys laskee alle pisteen A tason. Kuvio 15.4b osoittaa, että jos työttömyys jää tasapainotasonsa alle, työntekijöiden reaalipalkkavaatimusten ja yritysten reaalivoittovaatimusten summa on kokonaistuottavuutta suurempi. Jos työttömyys on tasapainon yläpuolella, summa on kokonaistuottavuutta pienempi. Työttömyyden alittaessa tasapainotason palkkoihin ja hintoihin kohdistuu nousupaineita eli syntyy nouseva palkka-hintakierre. Työttömyyden ylittäessä tasapainotason palkkoihin ja hintoihin kohdistuu taas laskupaineita eli syntyy laskeva palkka-hintakierre.

Kuviossa 15.4b tarkastelemme inflaation ja työttömyyden suhdetta kolmessa suhdannesyklin vaiheessa. Havaintomme viittaavat samaan kuin Phillips-käyrä: kun työttömyys on matala, inflaatio on korkea ja päinvastoin.

neuvottelukuilu

Kahden reaalipalkan erotus: sen reaalipalkan, jonka yritykset ovat valmiit maksamaan työntekijöille kannustaakseen heitä työntekoon, ja sen reaalipalkan, joka vastaa yrityksen voiton maksimoivaa voittomarginaalia markkinoiden kilpailutilanteessa. Englanniksi bargaining gap.

Kuvion 15.4 malli osoittaa, että jos työllisyys on työmarkkinatasapainon ylä- tai alapuolella, hintataso joko nousee tai laskee. Kun palkanasetantakäyrän ja hinnanasetantakäyrän mukaiset reaalipalkat poikkeavat toisistaan, talouteen syntyy neuvottelukuilu, joka on yhtä suuri kuin käyrien välinen pystysuora etäisyys.

• Jos työttömyys on pienempi kuin tasapainossa, neuvottelukuilu on positiivinen ja taloudessa on inflaatiota.
• Jos työttömyys on suurempi kuin tasapainossa, neuvottelukuilu on negatiivinen ja taloudessa on deflaatiota.
• Jos työmarkkinat ovat tasapainossa, neuvottelukuilu on nolla ja hintataso on vakaa.

Jos hinnanasetantakäyrän palkka on 100 ja palkanasetantakäyrän palkka 101, neuvottelukuilun koko on yksi prosentti.

Neuvottelukuilu ja Phillips-käyrä

Voimme tiivistää neuvottelukuilun ja inflaation välisen syy-seurausketjun näin:

Inflaatiovauhti lasketaan seuraavasti (ensimmäisen rivin identtisyysmerkki tarkoittaa, että inflaatio on määritelmän mukaan yhtä kuin hintojen nousu):

$$\begin{align*} \text{inflaatio (%)} &\equiv \text{hintojen nousu (%)} \\ &= \text{kustannusten nousu tuotosyksikköä kohti (%)} \\ &= \text{palkkojen nousu(%)}~(\text{jos palkat ovat ainoita kustannuksia}) \\ &= \text{neuvottelukuilu (%)} \end{align*}$$

Neuvottelukuilu

Kahden reaalipalkan erotus: sen, jonka yritykset maksavat työntekijöilleen kannustaakseen heitä työntekoon, ja sen, jolla yritys saa kustannustensa päälle riittävän voittomarginaalin jatkaakseen toimintaansa. Ensimmäisen reaalipalkan määrää palkanasetantakäyrä, jälkimmäisen hinnanasetantakäyrä.

• Kun neuvottelukuilu on positiivinen, palkanasetantakäyrän reaalipalkka on hinnanasetantakäyrän yläpuolella ja työntekijöiden ja omistajien vaatimukset tuotoksesta työntekijää kohti ovat ristiriidassa.
• Prosenttimääräinen neuvottelukuilu on yhtä suuri kuin palkanasetantakäyrän palkan ja hinnanasetantakäyrän palkan erotus jaettuna hinnanasetantakäyrän palkalla.

Kuvioon 15.4c on piirretty palkanasetantakäyrän ja hinnanasetantakäyrän alapuolelle uusi, Phillips-käyrää kuvaava kaavio. Inflaatio on kaavion pystyakselilla ja työllisyys vaaka-akselilla. Jos aloitamme työmarkkinatasapainon työllisyydestä ja nollainflaatiosta, huomaamme, että talous voi pysyä tässä pisteessä: hintatasolla ei ole nousu- tai laskupaineita. Se on yksi Phillips-käyrän piste. Kuvitellaan nyt, että työllisyys paranee kokonaiskysynnän vahvistumisen takia. Nyt muodostuu positiivinen neuvottelukuilu ja hinnat nousevat. Työttömyyden lasku saa yritykset nostamaan palkkoja. Hintataso nousee, kun yritykset reagoivat työvoimakustannustensa kasvuun nostamalla hintojaan. Jos neuvottelukuilu on 1 prosentti, hinnat ja palkat nousevat prosentin. Tästä saadaan toinen Phillips-käyrän piste.

Niin kauan kuin työllisyys pysyy työmarkkinatasapainon yläpuolella, työntekijät ovat vuoden lopussa tyytymättömiä. Heidän reaalipalkkansa ei ole odotusten mukaisesti noussut prosentilla, joten he neuvottelevat prosentin palkankorotuksesta. Sen tuloksena palkat ja hinnat nousevat seuraavanakin vuonna prosentin: yritykset nostavat palkkoja prosentin saadakseen reaalipalkan palkanasetantakäyrälle ja hintoja prosentin kattaakseen kustannusten kasvun. Havaitsemme samanlaisen yhteyden työttömyyden ja inflaation välillä kuin alkuperäisessä Phillipsin pistekaaviossa.

Täydennämme kuvaa lisäämällä työmarkkinakaavion ja Phillips-käyrän alle kerroinmallin, jolloin lyhyen ja keskipitkän aikavälin mallit yhdistyvät. Nyt selviää seuraavaa:

• Korkeammalla kokonaiskysynnän tasolla – nousukaudella – inflaatio on positiivinen. Työttömyys on alhaisempi ja neuvottelukuilu on positiivinen, joten palkat ja hinnat nousevat jatkuvasti.
• Alemmalla kokonaiskysynnän tasolla – taantumassa – taloudessa vallitsee deflaatio. Työttömyys on korkeampi, joten neuvottelukuilu on negatiivinen.

Harjoitus 15.1 Neuvottelukuilu taantumassa

Oleta, että talous on aluksi työmarkkinatasapainossa ja hinnat ovat vakaat (inflaatio on nolla). Vuoden 1 alussa investoinnit vähenevät ja talous siirtyy taantumaan, jossa työttömyys on korkea.

1. Selitä, miksi taantumasta seuraa negatiivinen neuvottelukuilu.
2. Oleta, että negatiivinen neuvottelukuilu on yksi prosentti. Piirrä kaavio, jonka vaaka-akselilla ovat vuodet ja pystyakselilla hintataso. Ota lähtökohdaksi hintaindeksi 100 ja hahmottele hintatason kehityskulku viidelle seuraavalle vuodelle olettaen, että neuvottelukuilu on koko ajan yksi prosentti.
3. Ketkä voittavat ja ketkä häviävät?

Harjoitus 15.2 Positiivisia ja negatiivisia sokkeja

Piirrä työmarkkinakaavio, jossa talous on työmarkkinatasapainossa ja hinnat ovat vakaat. Kuvittele kaksi tapausta:

• Kokonaiskysyntään kohdistuva positiivinen sokki vähentää työttömyysastetta kaksi prosenttiyksikköä.
• Negatiivinen sokki kasvattaa työttömyysastetta kaksi prosenttiyksikköä.

1. Mitä neuvottelukuilulle tapahtuu näissä tapauksissa?
2. Mitä arvelet hintatasolle tapahtuvan näissä tapauksissa? Perustele vastauksesi.

15.4 Inflaatio ja työttömyys: rajoitteet ja preferenssit

Alkuperäisen Phillips-käyrän ja kuvion 15.4d mallin mukaan inflaation ja työttömyyden välillä on pysyvä vaihtosuhde. Phillips-käyrältä voi lukea, että jos maan hallitus hyväksyy yhden prosentin vuotuisen inflaation, se voi pitää kokonaiskysynnän noususuhdanteen tasolla, jolloin työttömyysaste on vuodesta toiseen kolme prosenttia.

mahdollisuuksien joukko

Kaikki tarkasteltavien hyödykkeiden yhdistelmät, jotka päätöksentekijä voi valita omien taloudellisten, fyysisten ja muunlaisten rajoitteidensa puitteissa. Englanniksi feasible set. Katso myös: mahdollisuuksien raja.

Jos hallitus arvostaa enemmän vakaita hintoja (nollainflaatiota), sen on pidettävä kokonaiskysyntä normaalitasolla, mutta silloin työttömyysaste on kuusi. Phillips-käyrä siis rajaa mahdollisuuksien joukon, josta poliittiset päättäjät voivat valita haluamansa työttömyyden ja inflaation yhdistelmän. Poliitikot suosivat alhaista inflaatiota ja korkeaa työllisyyttä. Heidän preferenssejään voi kuvata tavalliseen tapaan samahyötykäyrillä. Kuviosta 15.5 näet, miten se tehdään.

Kiinnitä huomiota muutamiin kuvion piirteisiin. Samahyötykäyrät piirretään yleensä niin, että kauempana origosta sijaitsevat käyrät ovat parempia, koska ne tarkoittavat suurempia arvoja kummallekin muuttujalle. Tässä tapauksessa poliittisen päättäjän paras tulema on piste F, jossa yhdistyvät tavoiteinflaatio ja täystyöllisyys. Totesimme alaluvun 15.1 lopussa, että päättäjä pitää todennäköisesti alhaista ja vakaata inflaatiota parempana kuin nollainflaatiota. Tämä tarkoittaa, että samahyötykäyrä muuttuu esimerkiksi kahden prosentin inflaation kohdalla pystysuoraksi. Tavoiteinflaation yläpuolella samahyötykäyrien kulmakertoimet ovat positiivisia, sillä inflaatiotavoitteen ylittyminen on hyväksyttävissä, jos niin päästään lähemmäksi täystyöllisyyttä. Tavoiteinflaation alapuolella samahyötykäyrien kulmakertoimet ovat negatiivisia, sillä inflaatiotavoitteen alittuminen on hyväksyttävissä, jos niin päästään lähemmäksi täystyöllisyyttä.

Oletamme, että korkean työllisyyden ja alhaisen inflaation tavoitteilla on laskeva rajatuotto. Kun tulema on kaukana tavoiteinflaatiosta mutta lähellä täystyöllisyyttä, samahyötykäyrä on loivempi, koska poliittinen päättäjä arvostaa inflaatiotavoitteeseen pääsemistä täystyöllisyyttä enemmän. Kun tulema taas on kaukana täystyöllisyydestä mutta lähellä inflaatiotavoitetta, samahyötykäyrä on jyrkempi, koska päättäjä arvostaa enemmän täystyöllisyyttä.

Kuvion oikeanpuoleisessa osassa näkyvät samahyötykäyrät ja Phillips-käyrä. Poliittinen päättäjä näkee Phillips-käyrän mahdollisuuksien joukkona ja yrittää raha- tai finanssipolitiikalla asettaa kokonaiskysynnän tason niin, että työllisyys on pisteessä C. Phillips-käyrän piste C sijaitsee samahyötykäyrällä, joka on lähinnä parasta tulemaa F.

Tässä esimerkissä poliitikko pitää kolmen prosentin työttömyyden ja viiden prosentin inflaation yhdistelmää parempana kuin kuuden prosentin työttömyyttä ja vakaata hintatasoa eli nollainflaatiota.

Harjoitus 15.3 Phillips-käyrä ja poliittisen päättäjän preferenssit.

Seuraavat kysymykset liittyvät kuvioon 15.5.

1. Millaisia poliittisen päättäjän samahyötykäyrät olisivat, jos hän välittäisi vain alhaisesta työttömyydestä?
2. Minkä Phillips-käyrän pisteen hän valitsisi?
3. Millaisia samahyötykäyrät olisivat, jos päättäjää kiinnostaisi vain alhainen inflaatio?
4. Minkä Phillips-käyrän pisteen hän valitsisi?
5. Millaisia samahyötykäyrät olisivat, jos päättäjä tarvitsisi uudelleenvalintaansa varten enemmän eläkeläisten kuin työikäisten tukea?

15.5 Mitä Phillips-käyrälle tapahtui?

Kuvion 15.5 mallin mukaan poliittiset päättäjät voivat valita minkä tahansa inflaation ja työttömyyden yhdistelmän Phillips-käyrältä, jos he pystyvät säätelemään kokonaiskysyntää. Kuviossa 15.6 on kuitenkin havaintoaineistoa, jonka perusteella inflaation ja työttömyyden vaihtosuhde ei vaikuta vakaalta. Havaintopisteitä on runsaasti, mutta niistä ei erotu selvää Phillips-käyrää.

Kuvio 15.6 esittää inflaation ja työttömyyden yhdistelmiä Yhdysvalloissa vuosilta 1960–2014. Huomaa, että vaaka-akselilla työttömyysaste laskee oikealle mentäessä. 1960-luvun havaintoihin sovitettu Phillips-käyrä antaa varsin selkeän kuvan inflaation ja työttömyyden välisestä tasapainottelusta. Sama käyrä ei kuitenkaan sovi muihin ajanjaksoihin. Kuvio osoittaa, miten Phillips-käyrä on muuttunut ajan oloon.

Taloustieteilijä Milton Friedman antoi selityksen Phillips-käyrän epävakaudelle puheessa, jonka hän piti joulukuussa 1967 Yhdysvaltain taloustieteellisen yhdistyksen vuosikokouksessa. Hän viittasi Yhdysvaltain silloiseen talouskehitykseen. Työttömyys oli ollut vuodesta 1966 tasaista, keskimäärin 3,7 prosenttia, mutta inflaatiovauhti oli kiihtynyt kolmesta 4,2 prosenttiin. Friedmanin mukaan työttömyys voitiin pitää kolmessa prosentissa vain antamalla inflaation kasvaa jatkuvasti: ”Inflaation ja työttömyyden välillä on aina vain väliaikainen yhteys; pysyvää yhteyttä ei ole.”³ Helmut Schmidt tiesi tämän vuonna 1972 muttei halunnut myöntää sitä äänestäjille.

Ilman pysyvää vaihtosuhdetta tai yhteyttä Phillips-käyrä ei ole samanlainen mahdollisuuksien joukko kuin kulutusmahdollisuuksien raja: jos kulutusmahdollisuuksien rajalta valitsee yhden pisteen sijasta toisen, raja pysyy paikallaan. Friedman taas esitti 1960-luvun lopulla monista maista saatuihin havaintoihin tukeutuen, että jos hallitus pyrkii ”liian alhaiseen” työttömyyteen, inflaatio nousee ja alkaa vieläpä kasvaa.

Inflaatio tarkoittaa hintojen nousua. Kasvava inflaatio tarkoittaa hintojen kiihtyvää nousua. Se taas tarkoittaa, että Phillips-käyrä siirtyisi aina vain ylöspäin.

15.6 Odotettu inflaatio ja Phillips-käyrä

Tässä alaluvussa tutkimme, mikä selittää Phillips-käyrän siirtymisen. Miksi inflaatio kiihtyy, jos hallitus painaa työttömyyden liian alas? Osoitamme pian, että on vain yksi työttömyysaste, jonka vallitessa inflaatio on vakaa: työmarkkinoiden Nash-tasapaino.

Palauta mieleesi kaksi asiaa aiemmista luvuista:

• Ihmiset suunnittelevat tulevaa. Totesimme tämän luvuissa 6, 9, 10 ja 13. Toimimme tänään, koska odotamme jotain tapahtuvaksi. Tästä syystä taloustieteilijöillä on tapana sanoa, että odotuksilla on väliä.
• Hinnat tulkitaan viesteiksi. Tämä oli Friedrich Hayekin keskeinen oppi (katso luku 11). Hintojen muutoksia pidetään viesteinä tulevaisuuden tapahtumista samaan tapaan kuin pilvien kertyminen ennustaa sadetta.

odotettu inflaatio

Näkemys, jonka palkanasettajat ja hinnanasettajat muodostavat seuraavan ajanjakson inflaatiosta. Englanniksi expected inflation. Katso myös: inflaatio.

Nämä seikat selittävät, miksi Friedman oli oikeassa. Hintojen nousun perussyynä on työntekijöiden ja yritysten omistajien kamppailu potista. Friedman osoitti tämän lisäksi, että matalan työttömyyden oloissa inflaatio kasvaa kasvamistaan. Se johtuu siitä, miten palkanasettajat ja hinnanasettajat muodostavat näkemyksensä tulevasta inflaatiokehityksestä eli odotetusta inflaatiosta. Inflaatio riippuu myös näistä odotuksista.

Odotettu inflaatio

Palaamme Phillips-käyrään ja täydennämme sitä odotetulla inflaatiolla.

Katso kuviota 15.7. Työmarkkinatasapainossa, jossa työttömyysaste on kuusi prosenttia, inflaatiovauhti on kolme prosenttia eikä nolla niin kuin kuviossa 15.4d.

Jos palkan- ja hinnanasettajat odottavat hintojen nousevan kolme prosenttia vuodessa ja jos kokonaiskysyntä on ”normaalia” niin, että työttömyys pysyttelee kuudessa prosentissa, taloudessa voi säilyä työmarkkinatasapaino, jossa vuotuinen inflaatio pysyy vakiona kolmessa prosentissa. Palkat ja hinnat nousevat vuosittain kolme prosenttia, ja reaalipalkka pysyy palkanasetanta- ja hinnanasetantakäyrien leikkauskohdassa eli pisteessä A.

Tarkastellaan seuraavaksi noususuhdannetta, jossa työttömyys supistuu pisteen B tasolle. Mitä inflaatiolle tapahtuu? Työntekijät odottavat hintojen nousevan kolme prosenttia ja vaativat nimellispalkkaan kolmen prosentin korotusta, jotta reaalipalkka pysyy ennallaan. Sen lisäksi he vaativat vielä kahden prosentin palkankorotusta, jotta he pystyisivät odotustensa mukaisesti nostamaan reaalipalkkaa palkanasetantakäyrällä. Niinpä palkat nousevat viisi prosenttia. Myös yritysten kustannukset nousevat viisi prosenttia, joten ne nostavat hintoja viisi prosenttia. Noususuhdanteessa inflaatio on siis viisi prosenttia. Lopputuloksena on samankaltainen Phillips-käyrä kuin kuviossa 15.4. Ainoa ero on siinä, että inflaatio on työmarkkinatasapainossa kolme prosenttia nollan sijasta.

Kun inflaatio poikkeaa nollasta, voimme esittää odotetusta inflaatiosta ja reaalipalkasta toteutuvaan inflaatioon johtavan syy-seurausketjun näin:

Inflaatiovauhti lasketaan näin:

$$\begin{align*} \text{inflaatio (%)} &\equiv \text{hintojen nousu (%)} \\ &= \text{kustannusten nousu tuotosyksikköä kohti (%)} \\ &= \text{palkkojen nousu(%)}~(\text{jos palkat ovat ainoita kustannuksia}) \\ &= \text{odotettu inflaatio (%) + neuvottelukuilu (%)} \end{align*}$$

Friedman kuitenkin huomautti, ettei inflaatio pysy viidessä prosentissa pisteessä B, jos työttömyys on alhainen. Mitä sen sijaan tapahtuu, näemme seuraavaksi.

Siirtyvä Phillips-käyrä

Kun työttömyys pysyy alhaisena, työntekijät pettyvät, koska eivät saa odottamaansa reaalipalkkaa. Mikseivät? Työntekijät odottivat, että nimellispalkan viiden prosentin korotus pisteessä B tietäisi kahden prosentin lisäystä reaalipalkkaan. Se jäi heiltä kuitenkin saamatta, koska yritykset nostivat hintojaan viisi prosenttia.

Jatkoa seuraa. Työntekijät ja yritykset eivät voi molemmat olla tyytyväisiä tulemaan, koska heidän vaatimustensa summa ylittää potin koon. Oletetaan nyt työntekijöiden odottavan, että seuraavan vuoden inflaatio on samansuuruinen kuin edellisvuonna. Seuraavalla palkanasetantakierroksella henkilöstöosaston on otettava huomioon, että työntekijät odottavat hintojen nousevan viisi prosenttia. Toisen tulkinnan mukaan henkilöstöosasto lisää edellisvuoden inflaation palkkaratkaisuun korvaukseksi reaalipalkan laskusta, joka johtui odotettua korkeammasta inflaatiosta. Henkilöstöosasto siis korottaa palkkoja seitsemän prosenttia, jotta reaalipalkka kasvaisi kaksi prosenttia. Prosessi jatkuu, ja inflaatio kiihtyy kiihtymistään.

Kuvion 15.8 taulukko vertaa inflaatiokehitystä kolmen vuoden ajalta, kun työttömyysaste on kuusi tai kolme prosenttia.

Taulukon ensimmäinen sarake kuvaa tulevaisuuden suunnittelua: seuraavan vuoden odotettu inflaatio perustuu edellisvuoden inflaatioon. Toinen sarake kuvaa työttömyysastetta. Kolmannessa sarakkeessa näkyy neuvottelukuilu. Neljäs sarake on inflaatiotulema, joka riippuu odotuksista ja neuvottelukuilusta.

Edellisvuoden tai muun ajanjakson inflaation ja tämän vuoden tai jakson inflaation välillä on syy-seurausketju:

Inflaatiovauhti lasketaan näin:

$$\begin{align*} \text{inflaatio (%)} &\equiv \text{hintojen nousu (%)} \\ &= \text{kustannusten nousu tuotosyksikköä kohti (%)} \\ &= \text{palkkojen nousu (%)}~(\text{jos palkat ovat ainoita kustannuksia}) \\ &= \text{odotettu inflaatio (%) + neuvottelukuilu (%)} \\ &= \text{edellisen jakson inflaatio + neuvottelukuilu (%)} \\ \end{align*}$$

Kuviossa 15.9 yhdistyvät kuvion 15.8 taulukko, Phillips-käyrä ja työmarkkinamalli. Pisteessä A inflaatio on vakaa. Työttömyys on vuodesta toiseen kuusi prosenttia ja inflaatio kolme prosenttia. Jos työttömyys laskee kolmeen prosenttiin, pisteen B kautta kulkenut Phillips-käyrä nousee ylöspäin kulkemaan pisteen C kautta. Tällöin odotettu inflaatio kasvaa kolmesta viiteen prosenttiin.

vakaan inflaation työttömyysaste

Työmarkkinatasapainon työttömyysaste, jossa inflaatio on vakaa. Aikaisemmin puhuttiin ”luonnollisesta” työttömyysasteesta. Englanniksi inflation-stabilising rate of unemployment Synonyymi: inflaatiota kiihdyttämätön työttömyysaste. Katso myös: tasapainotyöttömyys.

Kuvion 15.10 inflaatiopolku osoittaa, miten neuvottelukuilu ja odotettu inflaatio vaikuttavat toteutuvaan inflaatioon. Tässä esimerkissä neuvottelukuilu syntyy vuonna 1, koska työttömyys laskee alhaiseksi. Neuvottelukuilu pysyy, koska oletamme, että työttömyys jää vakaan inflaation työttömyysastetta pienemmäksi. Inflaatio kasvaa jokaisena ajanjaksona, koska edellisten jaksojen inflaatio synnyttää inflaatio-odotuksia ja siirtyy palkka- ja hintainflaatioon. Reaalipalkka ei muutu vaan pysyy hinnanasetantakäyrällä.

Harjoitus 15.4 Negatiivinen kokonaiskysyntäsokki ja korkea työttömyys

Piirrä kuvio 15.9. Jätä kuuden prosentin työttömyysasteen vasemmalle puolelle runsaasti tilaa. Oleta, että lähtöpisteessä A yksityiset investoinnit vähenevät tai yksityisen sektorin kysyntään kohdistuu jokin muu negatiivinen sokki, joka nostaa työttömyyden yhdeksään prosenttiin.

1. Merkitse kaavioon uutta työttömyysastetta vastaavat inflaatio, odotettu inflaatio ja neuvottelukuilu.
2. Mitä ennakoit inflaatiolle tapahtuvan kahden seuraavan vuoden aikana, jos työttömyysaste ei enää muutu?
3. Piirrä Phillips-käyrät ja kirjoita lyhyt selostus havainnoistasi.

Harjoitus 15.5 Inflaatio, odotettu inflaatio ja neuvottelukuilu

Piirrä inflaatio, odotettu inflaatio ja neuvottelukuilu samanlaiseen kaavioon kuin kuviossa 15.10. Oleta, että hintataso on vakio ajanjaksona nolla. Jakson 1 lopussa talous joutuu taantumaan ja työttömyysaste pysyy tasaisen korkeana ajanjakson 6 alkuun asti.

1. Piirrä neuvottelukuilun polku.
2. Piirrä inflaation ja odotetun inflaation polut.
3. Selitä lyhyesti, miksi neuvottelukuilu on voinut kadota, ja mainitse muutkin mahdolliset oletuksesi. Tee yhteenveto tuloksista.

15.7 Tarjontasokit ja inflaatio

Milton Friedman osui oikeaan kahdessa asiassa:

• Odotettu inflaatio siirtää Phillips-käyrää.
• Poliittiset päättäjät erehtyivät pitäessään Phillips-käyrää mahdollisuuksien joukkona, josta voi helposti valita äänestäjille mieluisimman inflaation ja työttömyyden yhdistelmän.

Korkeaan ja kasvavaan inflaatioon on kuitenkin muitakin syitä. Phillips-käyrä siirtyy ylöspäin, jos hinnanasetantakäyrä siirtyy alaspäin tai palkanasetantakäyrä ylöspäin. Palauta mieleesi kuvio 15.2: jos yritysten omistajien valta kuluttajiin kasvaa, markkinointiosasto nostaa hintoja, mikä käynnistää palkka-hintakierteen. Kuvion esimerkissä kotimaisten yritysten omistajien valta kasvoi, koska politiikka vaikeutti ulkomaisten yritysten tuloa markkinoille. Palkka-hintakierre voi käynnistyä myös työntekijöiden vallan kasvusta. Jos ammattiliittojen valta vahvistuu, ne voivat saada henkilöstöosaston myöntymään suurempiin palkankorotuksiin.

tarjontasokki

Odottamaton muutos talouden tarjontapuolella, kuten öljynhintojen lasku tai teknologian parannus. Englanniksi supply shock. Katso myös: palkanasetantakäyrä, hinnanasetantakäyrä, Phillips-käyrä.

kysyntäsokki

Odottamaton kokonaiskysynnän muutos, kuten autonomisen kulutuksen, investointien tai viennin kasvu tai lasku. Englanniksi demand shock. Katso myös: tarjontasokki.

Sokkeja, jotka siirtävät Phillips-käyrää muuttamalla työmarkkinatasapainoa, sanotaan tarjontasokeiksi, koska työmarkkinat edustavat talouden tuotantoa eli tarjontapuolta. Kysyntäsokit, kuten investointien tai kulutuksen muutos, taas vaikuttavat kokonaiskysyntään. Negatiivinen kysyntäsokki kasvattaa työttömyyttä ja vähentää inflaatiota, mutta negatiivinen tarjontasokki voi lisätä työttömyyttä ja inflaatiota samanaikaisesti.

Myös maailmantalouden muutokset voivat aiheuttaa tarjontasokkeja, jotka kiihdyttävät inflaatiota. Esimerkiksi kuvion 15.6 siirtyviin Phillips-käyriin ovat vaikuttaneet merkittävästi öljyn maailmanmarkkinahinnan muutokset. (Muita mahdollisia tekijöitä tarkastellaan luvuissa 16 ja 17.) Työmarkkinamalli ja Phillips-käyrä voivat selittää, miksi kertaluonteisesta öljyn maailmanmarkkinahinnan noususta voi seurata samaan aikaan

• kertaluonteinen hintatason nousu eli inflaatio sokin hetkellä ja
• inflaation muuttuminen kasvavaksi.

Vahvistamme tämän osoittamalla, että öljyn hinnannoususta seuraa kaksi asiaa:

• Hinnanasetantakäyrä siirtyy alaspäin. Seurauksena ovat positiivinen neuvottelukuilu ja inflaatio.
• Phillips-käyrä siirtyy ylöspäin. Käyrän nousu jatkuu niin kauan kuin odotettu inflaatio nousee.

Öljyn hinnan nousu painaa hinnanasetantakäyrää alaspäin. Moni yritys käyttää tuontiöljyä tuotantoprosessissaan. Kun öljykustannukset nousevat, yrityksen voitot voivat säilyä ennallaan vain, jos reaalipalkat laskevat. Kokonaistalouden tasolla tuontimenojen kasvu tarkoittaa sitä, että omistajien ja työntekijöiden kesken jaettava potti pienenee.

Osoitamme tämän alaluvun lopussa Numeronmurskaus-osiossa, miten hinnanasetantakäyrä muuttuu, kun yritykset käyttävät tuotannossa tuontiraaka-aineita.

Öljyn hinnan nousu vaikuttaa hintatasoon, luo neuvottelukuilun ja käynnistää palkka-hintakierteen. Tuontiöljyn kustannusten noustessa yritykset korottavat hintoja suojellakseen voittomarginaaliaan. Koska näin tapahtuu kaikkialla taloudessa, hintataso nousee. Työntekijöiden reaalipalkka laskee, joten hinnanasetantakäyrä siirtyy alaspäin. (Numeronmurskaus-osiosta näet, miten yritykset asettavat hintansa öljyn hinnan nousun jälkeen.) Alkuperäisellä työllisyystasolla avautuu neuvottelukuilu hinnanasetantakäyrän reaalipalkan ja palkanasetantakäyrän reaalipalkan välille. Yritykset ovat tyytyväisiä hintojen nousuun, mutta työntekijät tyytymättömiä reaalipalkkansa vastaavaan laskuun.

Kuviossa 15.11 hinnanasetantakäyrä siirtyy öljysokin seurauksena alaspäin. Palkanasetantakäyrän ja sokin jälkeisen hinnanasetantakäyrän välille muodostuu kahden prosentin neuvottelukuilu. Tilanne on sama kuin kuviossa 15.10, jossa syntyy vuoden 1 alussa kahden prosentin neuvottelukuilu. Inflaatio kasvaa kolmesta prosentista viiteen prosenttiin. Inflaatio-odotusten muuttumisen myötä inflaatio nousee sen jälkeen vuosi vuodelta. Phillips-käyrä siirtyy joka vuosi ylöspäin.

Niin kauan kuin työllisyys säilyy öljysokkia edeltävällä tasolla, inflaatio kasvaa jakso jaksolta kuvion 15.10 mukaisesti. Uusi työmarkkinatasapaino ja sokin jälkeinen vakaan inflaation työttömyysaste näkyvät kuviossa 15.11. Työttömyys on korkeampi uudessa työmarkkinatasapainossa, jossa sokin jälkeinen hinnanasetantakäyrä leikkaa palkanasetantakäyrän.

Öljyn maailmanmarkkinahinnan sokit aiheuttavat kansantalouksissa merkittäviä häiriöitä. Esimerkiksi ensimmäisen öljykriisin jälkeen Yhdysvaltain inflaatio ponnahti vuosien 1973 ja 1975 välillä 6,2 prosentista 9,1 prosenttiin ja työttömyysaste 4,9 prosentista 8,5 prosenttiin. Samoin kävi kaikissa kehittyneissä maissa. Espanjassa inflaatio nousi samana ajanjaksona 11,4 prosentista 17 prosenttiin ja työttömyysaste 2,7 prosentista 4,7 prosenttiin.

Myös Ison-Britannian talous koki 1970-luvulla kaksi isoa taantumaa, jotka johtuivat vuosien 1973–1974 ja 1979–1980 öljykriiseistä. Kuvio 15.12 kertoo, että öljykriisien seurauksena työttömyysaste ja inflaatio nousivat korkeimmalle tasolleen sitten toisen maailmansodan.

1970-luvulla ja 1980-luvun alussa korkeaan inflaatioon yhdistyi monissa maissa korkea työttömyys. Isossa-Britanniassa työttömyysaste oli 1980-luvun puolivälissä peräti 12 prosenttia.

Mallimme selittää, miksi öljyn hinnan nousu kasvatti sekä inflaatiota että työttömyyttä. Toisaalta se selittää, miten korkea työttömyysaste auttoi hidastamaan inflaatiota.

Mallissa on vain kaksi tapaa hidastaa inflaatiota:

• neuvottelukuilun kapeneminen
• odotetun inflaation lasku.

Jos työttömyysaste on riittävän korkea, syntyy negatiivinen neuvottelukuilu ja inflaatio laskee. Neuvottelukuilu muuttuu negatiiviseksi vain, jos työttömyysaste ylittää uuden, aikaisempaa korkeamman vakaan inflaation työttömyysasteen. Kun inflaatio alkaa laskea, se laskee niin kauan kuin Phillips-käyrä siirtyy alaspäin ja talous kulkee kuvion 15.10 osoittamaa polkua vastakkaiseen suuntaan.

Kuviossa 15.13 on pistekaavio Ison-Britannian työttömyysasteesta ja inflaatiosta vuosina 1950–2014. Havaintoihin ei ole sovitettu Phillips-käyriä kuvion 15.6 tapaan, vaan havaintopisteet on yhdistetty ja merkitty vuosiluvuin. Näin kehityskulku hahmottuu helpommin. Huomaa, että 1980-luvulla inflaation hillitseminen kasvatti selvästi työttömyyttä; puhutaan disinflaation kustannuksista.

Kaavioon liittyy kuitenkin pulma: miksei kolmas öljysokki vuosina 2002–2008 kiihdyttänyt inflaatiota? Olet saanut tästä alaluvusta vastauksen aineksia, ja lisäapua antaa taloustieteilijä David Waltonin vuonna 2006 pitämä esitelmä.⁴ Niiden pohjalta voi esittää seuraavat kysymykset ja oletukset:

• Jäikö yksikkökustannusten nousu pienemmäksi siksi, että tuotannon energiavaltaisuus on vähentynyt? Tällöin raaka-ainekustannukset tuotosyksikköä kohti olisivat kasvaneet vähemmän ja hinnanasetantakäyrän siirtymä alaspäin olisi jäänyt pienemmäksi.
• Siirtyikö palkanasetantakäyrä alaspäin kolmannen öljysokin aikaan? Tämäkin olisi pienentänyt öljysokin muodostamaa neuvottelukuilua tai poistanut sen kokonaan.
• Tyrehtyikö palkka-hintakierre, koska inflaatio-odotukset eivät nousseet toisin kuin aikaisempien öljysokkien aikana?

Mikä voisi estää inflaatio-odotusten nousun? Tarkastelemme seuraavassa alaluvussa rahapolitiikan vaikutusta.

Harjoitus 15.6 Öljysokki

Mieti edellä esittämiämme öljysokkeihin liittyviä kysymyksiä.

1. Piirrä kaavio öljysokin ja inflaation yhteydestä.
2. Esitä näyttöä (kuten tilastotietoja tai talouslehtien artikkeleita), joka tukee kysymyksessä esitettyä oletusta.

Numeronmurskaus Hinnanasetantakäyrä ja tuontiraaka-aineet

Osoitimme luvun 9 Numeronmurskaus-osiossa, miten kokonaistalouden hinnanasetantakäyrä muodostuu yksittäisten yritysten päätöksistä. Tällä kertaa menemme suoraan kokonaistalouteen. Yritykset käyttävät panoksina sekä kotimaan yritysten valmistamia hyödykkeitä että tuontihyödykkeitä. Panosten kustannukset riippuvat palkkakustannuksista ja tuontiraaka-aineiden kustannuksista. Kun yhdistämme kaikki talouden yritykset, kustannuksia on vain kahta lajia: työ ja tuontiraaka-aineet. (Emme ota tässä huomioon tuotannossa käytettyjen investointihyödykkeiden vaihtoehtokustannusta, vaikka investointihyödykkeet ovat omistajien omaisuutta ja voittojen perusta.)

Oletimme luvussa 9, ettei yritys käytä omien investointihyödykkeidensä lisäksi muita panoksia kuin työtä. Näin ollen sillä ei ollut myöskään muita kustannuksia kuin palkat. Tässä tapauksessa yrityksen tuotoksen arvo oli sama kuin yrityksen arvonlisä. Tuotoksen arvo työntekijää kohti jaettiin palkkaan ja voittoon:

$$\begin{align*} \text{tuotos työntekijää kohti} &= \text{arvonlisä työntekijää kohti}\\ &= \text{palkka + voitto työntekijää kohti} \end{align*}$$

Tässä esimerkissä tuotoksen valmistamiseen tarvitaan tuontiraaka-aineita, kuten öljyä. Niinpä yrityksen kustannuksiin sisältyvät palkkojen lisäksi myös tuontiraaka-aineiden hankintamenot.

$$\begin{align*} \text{tuotos työntekijää kohti} &= \text{palkka}\\ &+ \text{voitto työntekijää kohti}\\ &+ \text{tuontiraaka-ainekustannukset työntekijää kohti}\\ &= \text{arvonlisä työntekijää kohti}\\ &+ \text{tuontiraaka-ainekustannukset työntekijää kohti} \end{align*}$$

Yhtälöstä näkee selvästi, että tuotoksen arvon jakajia on nyt kahden sijasta kolme: tuotos jakautuu työvoimakustannuksiin, tuontiraaka-ainekustannuksiin ja voittoihin (eikä vain palkkoihin ja voittoihin). Pian näemme, miten se vaikuttaa hinnanasetantakäyrään.

Luvun 9 Numeronmurskaus-osiossa merkitsimme kirjaimella λ arvonlisää työntekijää kohti eli työn tuottavuutta. Koska panoksia on nyt muitakin kuin työ, merkitsemme tuotosyksiköiden määrää työntekijää kohti muuttujalla q. Se ei ole sama asia kuin työn tuottavuus, koska nyt tuotos on tuontipanosten arvon verran arvonlisää suurempi.

Tuotos työntekijää kohti on q ja nimellispalkka on W, joten työn yksikkökustannus (tyk) yrityksessä on

$$\begin{align*} tyk \equiv \frac{W}{q} \end{align*}$$

Yrityksen kokonaisyksikkökustannus on työn yksikkökustannus (tyk) lisättynä tuontiraaka-aineiden yksikkökustannuksella (tryk).

Kokonaisyksikkökustannus (kyk) on siis

$$\begin{align*} kyk = tryk + tyk \end{align*}$$

Määrittelemme suhteellisen voittomarginaalin μ yrityksen voittoja vastaavaksi hinnan osuudeksi (joka jää yli yksikkökustannusten vähentämisen jälkeen):

$$\begin{align*} \mu &\equiv \frac{(P-tryk-tyk)}{P} \\ &\equiv 1 - \frac{tryk}{P} - \frac{tyk}{P} \end{align*}$$

Huomaa, että tryk / P on tuontiraaka-aineiden kustannus jaettuna tuotosyksikön hinnalla, kun taas tyk / P on palkkakustannus suhteutettuna tuotosyksikön hintaan. Oletetaan, että yksikköhinta on viisi euroa, tuontiraaka-ainekustannus euron yksikköä kohti ja työn kustannus 2,50 euroa yksikköä kohti. Tuontiraaka-aineiden osuus kustannuksista on silloin 20 prosenttia ja palkkojen osuus 50 prosenttia. Voiton osuus eli suhteellinen voittomarginaali on

$$\begin{align*} \mu = 1 - \frac{1}{5} - \frac{2,5}{5} = 0,3 \end{align*}$$

joka on 30 prosenttia.

Sijoitetaan yhtälöön tyk = W / q:

$$\begin{align*} \mu = 1 - \frac{tryk}{P} - \frac{W/q}{P} \end{align*}$$

Kerrotaan kumpikin puoli termillä q ja järjestellään termit. Muistamme, että hinta P on sekä yksittäisen yrityksen tuotoksen hinta että talouden yleinen hintataso. Tällöin saadaan hinnanasetantakäyrän yhtälö:

$$\begin{align*} \frac{W}{P} \equiv q(1-\mu-\frac{tryk}{P}) \end{align*}$$

Yhtälön mukaan reaalipalkka työntekijää kohti on yhtä suuri kuin tuotos työntekijää kohti q vähennettynä osuudella μ, joka menee voittona omistajalle, ja osuudella tryk / P, joka menee tuontiraaka-aineiden ulkomaalaisille tuottajille. Öljyn hinnan tai muiden raaka-aineiden yksikkökustannusten nousu siirtää hinnanasetantakäyrää alaspäin.

Jos tuontiraaka-aineita ei käytetä, q = λ ja tryk = 0, jolloin saamme luvusta 9 tutun hinnanasetantakäyrän yhtälön:

$$\begin{align*} \frac{W}{P} \equiv \lambda(1-\mu) \end{align*}$$

Seuraavaksi johdamme voittomarginaalille vaihtoehtoisen yhtälön, joka tuottaa kuitenkin saman tuloksen.

Hinnanasetantakäyrän johtaminen voittomarginaalin avulla

Näimme luvun 9 Numeronmurskaus-osiossa, että voittoa maksimoiva yritys asettaa hinnan laskemalla kustannusten päälle voittomarginaalin, joka on yrityksen voiton osuus hinnasta. Marginaali on sitä pienempi, mitä enemmän tuotteen markkinoilla on kilpailua.

Taloustieteilijät selittävät inflaatioprosessia usein yksinkertaistetusti sivuuttamalla kilpailutilanteen muutokset ja keskittymällä siihen, miten kustannusten kasvu vaikuttaa hinnannousuun. Siihen tarkoitukseen sopii yhtälö, joka kuvaa yrityksen asettaman hinnan muuttumista kustannusten muuttuessa, kun kilpailutilanne ja siten suhteellinen voittomarginaali μ oletetaan muuttumattomiksi.

Taloustieteilijöiden käyttämä yhtälö on

$$\begin{align*} P &= (1+m)(\text{yksikkökustannukset}) \\ &= (1+m)(tryk + tyk) \end{align*}$$

jossa m on kustannusten päälle tuleva prosenttimääräinen voittomarginaali, tryk raaka-aineiden yksikkökustannus ja tyk työn yksikkökustannus.

Marginaalimuuttujan avulla ilmaistu hinnanasetantayhtälö sanoo, että jos yksikkökustannukset ovat kolme euroa ja marginaali m on kymmenen prosenttia, hinnaksi tulee 3,30 euroa. Yksikkökustannuksiin lisättävä 0,30 euroa vastaa siis kymmentä prosenttia yksikkökustannuksista. Jos haluamme tietää voittomarginaalin μ on tässä tapauksessa, meidän on laskettava 0,30 euron lisän osuus kokonaishinnasta eikä pelkistä kustannuksista. Tällöin μ = 0,30 / 3,30 euroa = 0,09 eli 9 prosenttia.

Muuttujaa m käyttämällä näkee helposti, että jos marginaali on kiinteä, yksikkökustannusten nousua seuraa suhteessa yhtä suuri hinnannousu: viiden prosentin kasvu yksikkökustannuksissa merkitsee viiden prosentin hinnannousua. Tämä seuraa suoraan marginaalimuuttujan avulla ilmaistusta hinnanasetantayhtälöstä.

Voimme vielä kysyä, mitä tapahtuu hinnalle P, jos vain osa kustannuksista kasvaa, esimerkiksi tuontiraaka-aineiden kustannukset. Olettaen, että m pysyy vakiona, hinnan prosenttimääräinen muutos on yhtä suuri kuin kokonaisyksikkökustannusten prosenttimääräinen muutos:

$$\begin{align*} \frac{\Delta P}{P} &= \frac{(1+m)\Delta(tryk + tyk)}{(1+m)(tryk + tyk)} \\ &= \frac{\Delta tryk}{(tryk + tyk)} + \frac{\Delta tyk}{(tryk + tyk)} \end{align*}$$

Jaamme nyt yhtälön oikean puolen ensimmäisen termin nimittäjän ja osoittajan muuttujalla tryk ja toisen termin nimittäjän ja osoittajan muuttujalla tyk:

$$\begin{align*} \frac{\Delta P}{P} = \frac{\Delta tryk / tryk}{(tryk + tyk)/tryk} + \frac{\Delta tyk / tyk}{(tryk + tyk) / tyk} \end{align*}$$

Näin saadaan

$$\begin{align*} \frac{\Delta P}{P} \equiv \frac{\Delta tryk}{tryk}\times\frac{tryk}{(tryk + tyk)} + \frac{\Delta tyk}{tyk}\times \frac{tyk}{(tryk + tyk)} \end{align*}$$

Sanallisesti selitettynä hinnan P prosenttimääräinen muutos saadaan laskemalla yhteen tuontiraaka-aineen yksikkökustannuksen tryk prosenttimääräinen muutos kerrottuna muuttujan tryk osuudella yksikkökustannuksista sekä työn yksikkökustannuksen tyk prosenttimääräinen muutos kerrottuna muuttujan tyk osuudella yksikkökustannuksista. Jos oletetaan esimerkiksi, että marginaali on 60 prosenttia ja yksikkökustannus on viisi euroa, josta neljä euroa on palkkaa ja euro tuontiraaka-aineita, hinta P = 1,6 × 5 = 8 euroa. Palkkojen osuus kustannuksista on 80 prosenttia, joten jos palkat nousevat kymmenen prosenttia, hinta nousee 80 × 10 prosenttia = 8 prosenttia. Tässä esimerkissä yksikkökustannukset kasvavat 4,4 + 1 = 5,4 euroa ja hinnaksi tulee P = 1,6 × 5,4 = 8,64 euroa (kahdeksan prosentin hinnannousu) Jos öljyn tai muun tuontiraaka-aineen hinta nousee kymmenen prosenttia, hinta nousee 20 × 10 prosenttia = 2 prosenttia.

15.8 Rahapolitiikka

Tässä alaluvussa tutkimme Phillips-käyrän ja päättäjien samahyötykäyrien avulla talouden sokkeja ja niiden hoitoa politiikalla. Palautetaan ensin mieleen, miten rahapolitiikka vaikuttaa talouteen.

Olemme todenneet, että kasvavan tai epävakaan inflaation karttamiselle on syynsä, mutta enemmistölle meistä hintatason (hidas) nousu ei ole vahingoksi. Itse asiassa monilla keskuspankeilla on kahden prosentin inflaatiotavoite, jonka ne ovat asettaneet itse tai saaneet maansa hallitukselta. Keskuspankin kannalta paras tulos on siis se, jos hinnat nousevat joka vuosi pari prosenttia.

Jos keskuspankki on ottanut tavoitteekseen kahden prosentin inflaation, silloin paras selitys kahden prosentin hintatason nousuun on: ”koska keskuspankki!”

Näimme luvussa 10, että kun inflaatiovauhdin ennustetaan poikkeavan kahden prosentin tavoitteesta, keskuspankki voi pyrkiä vaikuttamaan kokonaiskysyntään ja työllisyyden tasoon ohjatakseen taloutta tavoitteeseen.

Keskuspankkien mieluisin rahapolitiikan keino talouden vakauttamiseksi on ohjauskorko. Rahapolitiikka perustuu siihen, että keskuspankki pystyy säätämään korkoja ja että koron muutokset vaikuttavat kokonaiskysyntään. Korkeammat korot tarkoittavat sitä, että rahan lainaaminen kulutukseen kallistuu. On tärkeää muistaa, että kulutukseen vaikuttaa nimenomaan reaalikorko. Keskuspankin ohjauskorko on kuitenkin nimelliskorko. Kun keskuspankki asettaa tietyn nimelliskoron, se tavoittelee tiettyä reaalikorkoa ja ottaa siksi huomioon odotetun inflaation vaikutuksen. (Lisätietoja on tämän alaluvun Numeronmurskaus-osiossa, joka käsittelee Fisherin yhtälöä.)

Rahapolitiikan välittyminen

Kuvio 15.14 esittää Englannin keskuspankin käsitystä rahapolitiikan välittymisestä talouteen ohjauskorkopäätöksen jälkeen ”normaalitilanteissa”, joissa keskuspankki käyttää politiikkakeinona ohjauskorkoa.

Katso kuvion 15.14 ensimmäisiä violetteja laatikoita vasemmalta lukien.

Markkinakorot

ohjauskorko

Keskuspankin asettama korko, jolla pankit lainaavat keskuspankkirahaa toisiltaan ja keskuspankilta. Englanniksi policy (interest) rate. Katso myös: reaalikorko, nimelliskorko.

antolainauskorko

Keskimääräinen korko, jonka pankit perivät yrityksiltä ja kotitalouksilta. Korko on yleensä ohjauskorkoa korkeampi: antolainauskoron ja ohjauskoron erotus on pankkien antolainauksen voittomarginaali. Englanniksi lending rate. Synonyymi: markkinakorko. Katso myös: korko, ohjauskorko.

Keskuspankki asettaa ohjauskoron, mutta liikepankit asettavat markkinakoron eli antolainauskoron, jota kotitaloudet ja yritykset maksavat lainoistaan. Kun keskuspankki laskee ohjauskorkoa kysynnän piristämiseksi, markkinakorko laskee yleensä suurin piirtein saman verran. Siksi keskuspankki lähtee ohjauskorkoa asettaessaan liikkeelle tavoitteesta eli toivotusta kokonaiskysynnän tasosta:

1. Keskuspankki arvioi työmarkkinatasapainon ja Phillips-käyrän perusteella kokonaiskysynnälle Y tavoitetason, joka vakauttaa taloutta.
2. Sen jälkeen keskuspankki arvioi, minkä suuruinen reaalikorko r tuottaa tavoitellun kokonaiskysynnän. Koron pitää saada kokonaiskysyntäsuora siirtymään kerroinkaaviossa toivottuun kohtaan.
3. Lopuksi keskuspankki laskee nimellisen ohjauskoron i, joka johtaa sopivaan markkinakorkoon.

Vaikutuksen hahmottamiseksi voit pohtia, miten markkinakoron lasku vaikuttaa asunnonostopäätökseen. Koron laskiessa rakennushankkeisiin saa lainaa halvemmalla, joten entistä useammat talohankkeet ovat sijoittajien näkökulmasta taloudellisesti kannattavia. Tämän kanavan kautta ohjauskoron lasku lisää yritysten ja kotitalouksien investointeja, kun taas ohjauskoron nosto vähentää niitä (katso kuvio 14.9).

Arvopapereiden hinnat

Arvopapereilla viitataan esimerkiksi valtion velkakirjoihin ja yritysten osakkeisiin. Ohjauskoron muutos vaikuttaa kaikkiin talouden korkoihin asuntolainoista valtion 20 vuoden velkakirjoihin. Näimme luvun 10 Numeronmurskaus-osiossa, että koron laskiessa arvopapereiden hinnat nousevat. Koron laskun odotetaan siten heijastuvan kulutukseen, koska arvopapereita omistavat kotitaloudet tuntevat vaurastuvansa.

Voitto-odotukset ja luottamus

Korostimme luvuissa 13 ja 14 voitto-odotusten ja luottamuksen merkitystä yritysten investointipäätöksille. Keskuspankki pyrkii ohjauskorkoa asettaessaan lisäämään luottamusta johdonmukaisella politiikalla ja taitavalla viestinnällä. Jos se laskee ohjauskorkoa ja perustelee päätöksensä, se voi luoda yrityksille odotuksia kysynnän vilkastumisesta, jolloin ne voivat lisätä investointejaan. Jos keskuspankki vahvistaa kotitalouksien luottamusta työpaikkojen pysyvyyteen, nekin voivat lisätä kulutustaan.

Valuuttakurssi

Paneudumme seuraavassa alaluvussa tarkemmin siihen, miten rahapolitiikka vaikuttaa kokonaiskysyntään valuuttakurssin kautta. Silloin kokonaiskysyntäsuora muuttuu nettoviennin (X – M) vaikutuksesta.

Kokonaiskysynnän kerroinmallissa rahapolitiikan välittymiskanavat ohjauskorosta kotimaiseen kokonaiskysyntään näkyvät investointifunktiossa (uusi asuntotuotanto mukaan luettuna), joka siirtyy, kun reaalikorko muuttuu. Merkitsemme investointifunktiota I(r). Odotukset ja arvopapereiden hinnan muutokset siirtävät investointifunktiota, kuten kuviosta 14.5 näimme, samoin kuin kulutusfunktiota, koska c₀ muuttuu (kuvio 14.11a).

Kerroinkaaviossa investoinnit sisältyvät kokonaiskysyntäsuoran ja pystyakselin leikkauspisteeseen. Siksi suora siirtyy, kun keskuspankki muuttaa korkoa tai kun yritysten luottamus muuttuu. Jos keskuspankki haluaa piristää taloutta suhdannesyklin laskuvaiheessa, se laskee ohjauskorkoa. Keskuspankki viestii näin valmiudestaan tukea kasvua. Tällä tavoin se pyrkii vahvistamaan yritysten ja kotitalouksien päätöksentekijöiden luottamusta ja siirtämään taloutta niukkojen investointien tasapainosta suurten investointien tasapainoon, kuten kuvion 13.17 koordinaatiopelissä.

Kuvio 15.15 kuvaa, miten rahapolitiikalla voi vakauttaa taloutta, joka on joutunut laskusuhdanteeseen kulutuksen supistuttua esimerkiksi kuluttajien luottamuksen laskun takia. Kuvio osoittaa, miten reaalikoron alentaminen nostaa talouden taantumasta. Oletamme tässä esimerkissä, että koron r lasku kasvattaa vain investointeja, mutta autonominen kulutus on edelleen c₀’.

Miten tulkita kaavioita

Kuvion 15.15 kaltaiset yksinkertaiset kaaviot voivat antaa vaikutelman, että keskuspankki pystyy vakauttamaan talouden täsmätoimilla eli tekemällä tarkan analyysin sokista ja muuttamalla ohjauskorkoa juuri sen verran kuin tarvitaan. Niin ei suinkaan ole. Taloudesta kantautuu kaikenlaisia epäselviä signaaleja, ja tilapäistä notkahdusta voi olla vaikeaa erottaa pitkäaikaisista ongelmista. Käyttämämme mallit auttavat hahmottamaan talouden syy-seuraussuhteita ja mahdollisia politiikkatoimia, mutta ne eivät ole tehokkaan vakautuksen patenttilääke.

Kuvio 15.15 esittää, miten keskuspankki voi pyrkiä torjumaan taantumaa. Mutta miten sen pitäisi reagoida nousukauteen? Siihen tarvitaan päinvastaista politiikkaa. Nousukausi siirtää kokonaiskysyntäsuoraa ylöspäin, joten keskuspankin on pyrittävä politiikallaan hillitsemään kysyntää ja palauttamaan kokonaiskysyntäsuora lähtöpisteeseen. Sen se voi tehdä nostamalla korkoa.

Miksi keskuspankki haluaisi suitsia nousukautta? Tiedämme Phillips-käyrästä, että nousukausi nostaa inflaatiota. Jos inflaatio-odotukset muuttuvat aikaisemman inflaation mukaan, inflaatio alkaa vieläpä kasvaa. Korkea ja kasvava inflaatio tietää taloudelle kustannuksia.

Olemme osoittaneet, miten keskuspankki voi käyttää rahapolitiikkaa taantuvan talouden vakauttamiseen. Myös hallitus olisi voinut vakauttaa taloutta keventämällä verotusta tai kannustamalla kuluttamaan.

Miksi rahapolitiikkaa, ja mitkä ovat rahapolitiikan rajat? Finanssipolitiikka on joustamaton ja vaikeasti muokattava keino. Sen sijaan keskuspankki voi pitää kokonaiskysynnän jotakuinkin haluamallaan tasolla pienillä, kuukausittaisilla koron vaihteluilla.

Rahapolitiikkaan vakautusvälineenä liittyy kuitenkin kaksi ongelmaa:

• Lyhyen aikavälin nimelliskorko ei voi laskea alle nollan. Se vie terää rahapolitiikan tärkeimmältä välineeltä.
• Jos maalla ei ole omaa valuuttaa, sillä ei ole omaa rahapolitiikkaa.

Nollakorkorajoite

nollakorkorajoite

Nimelliskorko ei voi olla negatiivinen, joten nolla on alin nimelliskorko, jonka keskuspankki voi asettaa. Englanniksi zero lower bound. Katso myös: määrällinen keventäminen.

määrällinen keventäminen

Keskuspankki ostaa arvopapereita alentaakseen niiden korkoa silloin, kun ohjauskorko on nollarajalla eikä perinteinen rahapolitiikka toimi. Englanniksi quantitative easing (QE). Katso myös: nollakorkorajoite.

Jos ohjauskorko olisi negatiivinen, kaikki pitäisivät rahansa sukanvarressa eivätkä tallettaisi niitä pankkiin. Negatiivinen korko tarkoittaa, että tallettajat joutuisivat maksamaan pankille rahojensa säilyttämisestä. Nimelliskorolla on nollaraja. Nollakorkorajoitteella on merkitystä, koska lamaan ajautuneessa taloudessa nimelliskoron laskeminen nollaan ei välttämättä paina reaalikorkoa niin alas, että se lisäisi korkotasosta riippuvaa kulutusta ja saisi talouden taas raiteilleen. Muistin virkistykseksi: reaalikorko on yhtä kuin nimelliskorko vähennettynä inflaatiolla. Nimelliskoron nollaraja tarkoittaa, että reaalikoron alaraja on inflaatiovauhdin vastaluku. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen ohjauskorkoja alennettiin monissa talouksissa nollan pintaan, mutta se ei riittänyt nostamaan kokonaiskysyntää työmarkkinatasapainoon. Tästä syystä jotkut taloustieteilijät esittävät, että kahden prosentin inflaatiotavoitteen valinneiden maiden tulisi nostaa tavoitetta neljään prosenttiin. Silloin reaalikorkoa olisi varaa laskea laman aikana reilummin negatiiviseksi.⁵

Nollakorkorajoitteen vuoksi vuoden 2008 finanssikriisin kurittamat maat ottivat käyttöön uudenlaisen rahapolitiikan, josta käytetään nimitystä määrällinen keventäminen. Määrällisen keventämisen tarkoituksena on kasvattaa kokonaiskysyntää ostamalla arvopapereita silloinkin, kun ohjauskorko on nolla.

Miten määrällinen keventäminen toimii?

• Keskuspankki ostaa velkakirjoja ja muita arvopapereita ja luo sitä varten suppeaa rahaa.
• Tällöin velkakirjojen ja muiden arvopapereiden kysyntä kasvaa. Keskuspankki siis siirtää varojen kysyntäkäyrää oikealle, mikä nostaa hintaa. Se myös vähentää velkakirjojen tuottoa, niin kuin luvun 10 Numeronmurskaus-osiossa kävi ilmi.
• Tämä lisää kulutusta. Etenkin asuntojen ja kestokulutushyödykkeiden kulutus kasvaa, koska sekä lainanoton kustannukset että arvopapereiden omistamisen tuotto ovat laskeneet.

Vaikka keskuspankin suoraan säätelemä ohjauskorko olisi nollassa, keskuspankki voi pyrkiä määrällisellä keventämisellä laskemaan muiden arvopapereiden korkoa. Empiiristen havaintojen mukaan määrällisellä keventämisellä voi kasvattaa kokonaiskysyntää, joskin lievästi.

Ei kansallista rahapolitiikkaa

yhteisvaluutta-alue

Samaa valuuttaa käyttävien maiden ryhmä, jolla on yhteinen rahapolitiikka. Englanniksi common currency area. Synonyymi: valuuttaunioni.

Kaikki maat eivät voi harjoittaa rahapolitiikkaa. Kun euroalueen maat liittyivät valuuttaunioniin, ne luopuivat omasta rahapolitiikasta. Euroaluetta voi kutsua yhteisvaluutta-alueeksi eli valuuttaunioniksi, koska kaikissa maissa käytetään euroa. Se tarkoittaa, että koko euroalueella on sama rahapolitiikka. Ohjauskoron asettaa Frankfurtissa sijaitseva Euroopan keskuspankki EKP, joka valvoo euroalueen kaikkien pankkien suppeaa rahaa. Korko voi sopia joillekin jäsenmaille paremmin kuin toisille. Esimerkiksi finanssikriisin jälkeen Saksan työttömyys oli alhainen ja vieläpä laskeva, mutta Espanjassa, Kreikassa ja muissa euroalueen eteläisissä maissa työttömyys oli korkea ja kasvoi nopeasti. Kriitikoiden mielestä EKP harjoitti eteläisten maiden kannalta liian rajoittavaa rahapolitiikkaa liian pitkään.

Harjoitus 15.7 Finanssi- vai rahapolitiikkaa?

Palauta mieleesi, mitä luvussa 14 opit valtion tuloista ja menoista.

1. Olisiko hallituksen finanssikriisin aikana parempi vakauttaa taloutta finanssi- vai rahapolitiikalla?
2. Mitä vaaroja finanssipolitiikan käytössä on?
3. Milloin hallituksen on kenties pakko turvautua finanssipolitiikkaan?

Numeronmurskaus Reaalikorko ja Fisherin yhtälö

Korko kertoo, montako dollaria tai muuta valuuttayksikköä joudut tulevaisuudessa maksamaan, jos otat nyt lainaksi yhden dollarin. Jos olet lainanantaja, korko kertoo, montako dollaria saat tulevaisuudessa, jos luovut nyt yhdestä dollarista.

Pankkien konttoreissa tai verkkosivuilla ilmoittamat korot ovat nimelliskorkoja. Niissä ei toisin sanoen oteta huomioon inflaatiota. Jos olet lainanantaja, haluat tietää, montako hyödykettä saat tulevaisuudessa vastineeksi niistä hyödykkeistä, jotka jätät nyt kuluttamatta. Jos olet lainanottaja, sinua kiinnostaa, monestako hyödykkeestä joudut luopumaan tulevaisuudessa maksaaksesi koron. Euroissa lasketulla kokonaiskorolla ei ole niin suurta väliä. Lainan vaihtoehtoiskustannus ei ole raha vaan hyödykkeet, joista joudut luopumaan. Ero tulee selväksi, kun otamme huomioon inflaation.

Kotitaloudet ja yritykset tekevät päätöksiä reaalikorkojen perusteella. Yritykset arvioivat reaalikoron avulla, mihin investointihankkeisiin niiden kannattaa ryhtyä. Lainanantajat taas perivät lainoistaan korkeampaa korkoa, jos inflaatio uhkaa kaventaa niiden antolainausmarginaaleja tulevaisuudessa.

Reaalikorkoyhtälöstä käytetään nimitystä Fisherin yhtälö. Se on saanut nimensä Irving Fisheriltä, jonka muistamme luvusta 2 hydraulisen talousmallin rakentajana. Fisherin yhtälön mukaan reaalikorko prosentteina vuodessa on yhtä suuri kuin nimelliskorko prosentteina vuodessa vähennettynä seuraavan vuoden odotetulla inflaatiolla:

$$\begin{align*} r = i - \pi^e \end{align*}$$

Odotettu inflaatio on otettava huomioon investointihankkeen arvioinnissa. Nimelliskoron pysyessä vakiona inflaation nousu alentaa reaalikorkoa ja lainanoton todellisia kustannuksia. Jos hintojen odotetaan laskevan seuraavana vuonna – jolloin odotettu inflaatio on negatiivinen eli odotettavissa on deflaatio – reaalikorko nousee nimelliskorkoa suuremmaksi. Reaalikoron noustessa hylätään osa sellaisista hankkeista, jotka olisi käynnistetty ilman deflaatio-odotuksia.

15.9 Valuuttakurssi rahapolitiikan kanavana

valuuttakurssi

Kotimaan valuutan yksikkömäärä, jolla saa yhden yksikön ulkomaanvaluuttaa. Esimerkiksi euron (EUR) ja Yhdysvaltain dollarin (USD) välinen valuuttakurssi kertoo, montako euroa yksi Yhdysvaltain dollari maksaa. Kurssin nousu tarkoittaa euron arvon alenemista ja kurssin lasku euron arvon nousua. Englanniksi exchange rate.

Yhdysvalloissa rahapolitiikka toimii pääasiassa niin, että korkojen muutokset vaikuttavat investointeihin, etenkin asuntotuotantoon ja kestokulutushyödykkeiden hankintoihin. Toisissa, etenkin pienissä kansantalouksissa koron muutokset kanavoituvat talouteen toistakin kautta: ne vaikuttavat valuuttakurssiin ja maan kansainväliseen kilpailukykyyn ja sitä kautta vientiin.

Miksi korko vaikuttaa valuuttakurssiin? Suuri osa valuuttojen kysynnästä on peräisin kansainvälisiltä sijoittajilta, jotka haluavat omistaa arvopapereita eri puolilta maailmaa ja käydä niillä kauppaa. Sijoittajat tavoittelevat hyvää tuottoa, joten he suosivat korkeakorkoisia arvopapereita. Niinpä jos keskuspankki alentaa korkoa, maan velkakirjojen kysyntä laskee: kansainvälisten sijoittajien kiinnostus maan arvopapereita kohtaan vähenee. Kun velkakirjojen kysyntä vähenee, myös niiden ostamisessa käytettävän valuutan kysyntä laskee. Valuutan kysynnän lasku johtaa valuutan arvon alenemiseen verrattuna muihin valuuttoihin.

Otetaan esimerkiksi Australia, jonka talouskasvu alkoi hidastua investointien laantumisen takia. Australian keskuspankki laski vastapainoksi korkoa. Australialaisten arvopapereiden korkotuotto laski, jolloin ne eivät enää kiinnostaneet kansainvälisiä sijoittajia entiseen tapaan. Koronlaskun seurauksena esimerkiksi Australian valtion kolmen kuukauden tai kymmenen vuoden velkakirjojen kysyntä laskee, samoin muiden australialaisten arvopapereiden. Silloin niiden hankkimiseen tarvittavien Australian dollareiden kysyntä laskee myös.

Näin ollen koronlasku johtaa Australian dollarin arvon alenemiseen. Australian dollarilla saa silloin vähemmän euroja, Yhdysvaltain dollareita, Kiinan renminbejä ja muita valuuttoja. Arvon aleneminen parantaa Australian vientituotteiden ja kotimaisten tuotteiden kilpailukykyä, kasvattaa kokonaiskysyntää ja vakauttaa taloutta. Sekä kotimaisten tuotteiden vientikysyntä (X) että ulkomaisten tavaroiden ja palveluiden kysynnän (M) väheneminen kasvattaa kotimaan kokonaiskysyntää.

Australian dollarilla (AUD) ja Yhdysvaltain dollarilla (USD) sekä muilla valuutoilla käydään kauppaa valuuttamarkkinoilla. Valuuttakurssi tarkoittaa kotimaan valuutan yksikkömäärää, jolla saa yhden yksikön ulkomaanvaluuttaa:

$$\text{valuuttakurssi} = \frac{\text{Australian dollarien määrä}}{\text{yksi Yhdysvaltain dollari}}$$

Jos yhdellä Yhdysvaltain dollarilla saa entistä enemmän Australian dollareita, Australian dollarin arvo on alentunut. Jos yhdellä Australian dollarilla saa enemmän Yhdysvaltain dollareita, Australian dollarin arvo on noussut.

Kotimaan valuutan heikkeneminen tekee viennistä halvempaa ja tuonnista kalliimpaa. Jos esimerkiksi T-paita maksaa Australiassa 20 AUD ja Australian dollarin ja Yhdysvaltain dollarin valuuttakurssi on 1,07 eli yhdellä Yhdysvaltain dollarilla saa 1,07 Australian dollaria, T-paita maksaa Yhdysvalloissa 20 / 1,07 = 18,69 USD. Vastaavasti Yhdysvalloissa 18,69 USD maksava T-paita maksaisi Australiassa 20 AUD.

Jos Australian dollari heikkenee niin, että Yhdysvaltain dollarilla saakin 1,25 Australian dollaria, mitä T-paitojen vienti- ja tuontihinnoille tapahtuu Australiassa? Australialaisten T-paitojen vienti halpenee: 20 Australian dollarin T-paita maksaa Yhdysvalloissa enää 16 eikä 18,69 Yhdysvaltain dollaria. Sitä vastoin yhdysvaltalaisten T-paitojen tuonti Australiaan kallistuu: 18,69 USD maksanut T-paita maksaa nyt 23,36 AUD.

Kuviossa 15.16 on yhteenveto Australian rahapolitiikan syistä ja seurauksista.

Harjoitus 15.8 Korko, velkakirjat ja valuuttakurssi

Selitä, miksi keskuspankin ohjauskoron muutos vaikuttaa valuuttakurssiin valtion velkakirjojen ja muiden arvopaperien markkinoiden välityksellä.

15.10 Kysyntäsokit ja kysyntäpuolen politiikka

Poliittiset päättäjät reagoivat myös kysyntäsokkeihin. Hyvä esimerkki on Yhdysvaltain teknologiakuplan puhkeamista seurannut taantuma. Kuvion 15.17 taulukko kuvaa Yhdysvaltain finanssi- ja rahapolitiikkatoimia, kun talouskasvu vuonna 2001 hidastui vuosikymmenen kasvun jälkeen.

Taulukon ylin rivi osoittaa, että reaalisen bkt:n vuotuinen kasvuvauhti laski 4,1 prosentista 0,9 prosenttiin. Kaksi alinta riviä osoittavat, että kasvun hidastuminen kasvatti työttömyyttä ja laski inflaatiota, niin kuin negatiiviselta kysyntäsokilta voi odottaakin. 1990-luvun nousukaudella yritysten odotukset teknologiainvestointien tuottamista voitoista olivat paisuneet, ja yritykset olivat myös yliarvioineet ICT-alojen uuden kapasiteetin tarpeen. (Teknologiakuplaa käsiteltiin luvussa 11. Kysynnän ja tarjonnan muutosten vaikutuksia investointeihin on mallinnettu kuviossa 14.5.)

Taantuma ja politiikan välineet

Yhteenvetomme osoitti, että vuonna 2000 muiden kuin asuinrakennusinvestointien vaikutus bruttokansantuotteen prosenttimääräiseen muutokseen oli paljon suurempi kuin asuinrakennusinvestointien tai julkisten menojen vaikutus. Vuonna 2001 muut investoinnit vähenivät, mikä johti talouden taantumaan.

Taantumasta olisi voinut tulla paljon pahempikin ilman vahvaa raha- ja finanssipolitiikkaa.

Vuonna 2001 Yhdysvaltain keskuspankki alkoi nopeasti laskea nimelliskorkoa edellisvuoden 6,2 prosentista. Vuonna 2001 nimelliskorko oli 3,9 prosenttia ja vuonna 2003 enää 1,1 prosenttia.

• Rahapolitiikka. Näemme kuviosta 15.17, että nimelliskoron tuntuva lasku piristi asuinrakennusinvestointeja vuosina 2001 ja 2002. Asuinrakennusinvestointien osuus kasvusta lisääntyi selvästi. Se auttoi myös muiden investointien elpymistä mutta hitaammin: mmuiden investointien vaikutus kasvuun muuttui positiiviseksi vasta vuonna 2003.
• Finanssipolitiikka. Valtio harjoitti ekspansiivista finanssipolitiikkaa korvatakseen yritysten yksityisten investointien pysähtymisen. Vuosina 2001 ja 2002 se kevensi verotusta huomattavasti ja lisäsi julkisia menoja. Politiikan perusteluja ja julkisten menojen kasvuvaikutuksen huomattavaa voimistumista vuosina 2001 ja 2002 voi selittää kerroinmallin avulla.⁶

Näemme kuviosta 15.17, että hallituksen ja keskuspankin ripeä toiminta auttoi talouden vakauttamisessa. Inflaatio ja bruttokansantuotteen kasvu toipuivat taantumasta nopeasti. Työttömyys palautui kuitenkin hitaammin, sillä se nousi vielä vuonna 2003. Itse asiassa työttömyysaste ei laskenut vuoden 2000 tasolle. Siitä voi kenties päätellä, että Yhdysvaltain talous toimi ennen teknologiakuplaa ylikapasiteetilla.

Taantuma ja malli

Sovellamme tässä luvussa kehittämäämme mallia Yhdysvaltain investointien laskuun kuviossa 15.18. Tiedämme kuvion alaosan kerroinkaaviosta, että investointimenojen lasku siirtää kokonaiskysyntäsuoraa alaspäin ja johtaa uuteen hyödykemarkkinoiden tasapainoon, jossa tuotos on pienempi ja työttömyys korkeammpi. Kuvion 15.17 taulukko osoitti, että juuri näin Yhdysvalloissa kävi teknologiakuplan jälkeen. Työttömyys kasvoi vuosien 2000 ja 2003 välillä neljästä kuuteen prosenttiin, kun taas inflaatio laski vuosien 2000 ja 2002 välillä 3,4 prosentista 1,6 prosenttiin.

Phillips-käyrän mukaan inflaatio laskee, kun työttömyys kasvaa. Tutki kuviosta 15.18, mitä sokista seurasi ja miten valtio ja keskuspankki vastasivat siihen finanssipoliittisella elvytyksellä ja rahapolitiikkaa löysäämällä.

Huomaa, ettei poliittisten päättäjien paras tulema ole tässä tapauksessa täystyöllisyys. Paras tulema on työmarkkinatasapainon turvaava työllisyyden (ja työttömyyden) taso, jolloin inflaatio ei nouse tai laske jatkuvasti. Kuviossa 15.18 poliittisten päättäjien paras tulema on piste X, jossa inflaatio on tavoitetasolla ja työllisyys on vakaan inflaation tasolla. Samahyötykäyristä näkee, että taantuma vähentää talouden hyvinvointia.

Harjoitus 15.9 Rakennusbuumi

1. Mitä tapahtuu, kun asuntorakentamisen buumi aiheuttaa kokonaiskysyntään positiivisen sokin? Selitä seuraukset kerroinkaavion ja Phillips-käyrän avulla.
2. Mitä odottaisit keskuspankin tekevän?

15.11 Talouspolitiikka ennen finanssikriisiä: inflaatiotargetointi

suuri vakaantuminen

Viittaa 1980-luvulta vuoden 2008 finanssikriisiin kestäneeseen kauteen, jolloin kokonaistuotos vaihteli kehittyneissä talouksissa vain vähän. Termiä ehdottivat taloustieteilijät James Stock ja Mark Watson, ja sen toi yleiseen käyttöön Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtaja Ben Bernanke. Englanniksi great moderation.

Vuoden 2008 globaalia finanssikriisiä edeltänyttä 25 vuoden ajanjaksoa on sanottu suureksi vakaantumiseksi. Kuvio 15.12 kertoo syyn. Vaikka 2000-luvun alussa koettiin suuri öljysokki, kuvioon valitussa Isossa-Britanniassa ja monessa muussakin maassa jatkui vakaan kasvun, alhaisen inflaation ja vähäisen työttömyyden kausi. Toista oli 1970-luvulla, jolloin öljykriiseistä seurasi korkea inflaatio ja korkea työttömyys.

1990-lukua ja finanssikriisiä edeltäneitä 2000-luvun vuosia leimasi kaksi talouspoliitiikan suuntausta:

• Keskuspankit vapautettiin valtiovallan valvonnasta. Useimmissa teollisuusmaissa ja monissa kehittyvissä maissa rahapolitiikka uskottiin keskuspankkien tehtäväksi.
• Inflaatiotargetointi yleistyi. Keskuspankit käyttivät tarjolla olevia politiikan välineitä pitääkseen talouden lähellä inflaatiotavoitetta. Kuten taulukosta 15.19 näkyy, vuonna 2012 jo 28 maata oli asettanut inflaatiotavoitteen, joka ilmaistiin tavallisesti inflaation hyväksyttävänä vaihteluvälinä.

Yhä useammat valtiot kääntyivät 1990-luvun alussa sille kannalle, että inflaatiotavoitteessa pysyminen tulisi uskoa keskuspankkien tehtäväksi. Inflaatiotavoite on kehittyneissä maissa yleensä parin prosentin luokkaa. Joissain kehitysmaissa se on suurempi, kuten kuvion 15.19 taulukko osoittaa. Alaluvussa 15.1 kuitenkin totesimme, että monet äänestäjät kuitenkin toivoisivat työttömyyden laskua, vaikka se tietää korkeampaa inflaatiota. Miten keskuspankit voivat uskottavasti sitoutua pysymään ilmoittamassaan inflaatiotavoitteessa?

Monet maat vastasivat huoleen lisäämällä keskuspankin itsenäisyyttä. Poliitikot saattavat uudelleenvalintansa varmistamiseksi toimia kuten Saksan superministeri Helmut Schmidt ja luvata kitkeä työttömyyttä nyt, vaikka se tietää inflaation nousua. Itsenäisen ja selkeään inflaatiotavoitteeseen pyrkivän keskuspankin on helpompi vastustaa poliittisia paineita. Näin estetään palkka-hintakierre. Keskuspankki on sitoutunut pitämään toimillaan inflaation lähellä tavoitetta. Sen odotetaan vuorostaan pitävän työntekijöiden ja yritysten inflaatio-odotukset lähellä tavoitetta.

Kuvio 15.20 kuvaa yhteyttä keskuspankin itsenäisyyden ja vuosien 1962–1990 keskimääräisen inflaation välillä. Muuttujien välillä on vahva negatiivinen korrelaatio. Maissa, joissa keskuspankit eivät olleet 1980-luvun puolivälissä itsenäisiä, oli 30 vuoden aikana keskimäärin korkeampi inflaatio.

Korrelaatiosta ei voi päätellä, miten keskuspankin itsenäisyys hillitsi inflaatiota tai hillitsikö se sitä ollenkaan. Monet kuitenkin arvelivat, että keskuspankin itsenäisyys helpottaisi inflaation hillitsemistä. Niinpä korkean inflaation maat antoivat keskuspankilleen itsenäisemmän aseman ja kirjauttivat matalan inflaatiotavoitteen niiden sääntöihin.

Inflaatiotavoitteen otti ensimmäisenä käyttöön Uusi-Seelanti, jossa inflaatio oli vuonna 1989 korkea. Inflaatio laski ja pysyi alhaisena. Perässä seurasi pian joukko muita korkean inflaation maita, kuten Välimeren valtiot Portugali, Kreikka, Espanja, Italia ja Ranska. Näiden havaintojen perusteella keskuspankin itsenäisyys auttaa inflaation alentamisessa.

Aina kun työttömyys alitti vakaan inflaation mukaisen tasonsa (eli siirryttiin Phillips-käyrää pitkin yläoikealle epäedullisemmalle samahyötykäyrälle), inflaatiotavoitteeseen pyrkivä keskuspankki nosti korkoa ja hillitsi kokonaiskysyntää. Jos kokonaiskysyntä supistui esimerkiksi yritysten luottamuksen rapautumisen takia ja taantuma uhkasi, keskuspankki laski korkoa ja ohjasi talouden kohti inflaatiotavoitetta. Kuvasimme Yhdysvaltain keskuspankin toimia tähän tapaan kuviossa 15.17.

Kuvio 15.21 esittää Phillips-käyrää ja samahyötykäyriä taloudessa, jossa toimii inflaatiotavoitteeseen pyrkivä keskuspankki. Pisteessä X inflaatio on vakaata poliittisten päättäjien valitsemalla kahden prosentin tasolla ja työttömyysaste on työmarkkinatasapainon mukaisesti kuusi prosenttia. Työmarkkinatasapaino vaihtelee maasta toiseen, samoin vakaan inflaation työttömyysaste. Esimerkiksi 2000-luvulla se oli Isossa-Britanniassa arviolta 5,9 prosenttia ja Saksassa 7,7 prosenttia.

Jos kokonaiskysyntäsokki laskee työttömyyden alle kuuden prosentin, inflaatio nousee Phillips-käyrää pitkin. Keskuspankki reagoi nostamalla korkoa, jotta kokonaiskysyntä vähenee ja työttömyys kasvaa. Ellei keskuspankki toimi ripeästi, taloudessa voi käynnistyä palkka-hintakierre, jolloin Phillips-käyrä siirtyy ylöspäin. Jos taas inflaatio hidastuu alle tavoitetason, keskuspankki laskee korkoa ja nostaa siten inflaatiopaineita.

Keskuspankkien sitoutuminen inflaatiotavoitteeseen selittää osaltaan, miksei 2000-luvun öljysokki johtanut 1970-luvun kaltaiseen korkeaan inflaatioon. Vaikka inflaatiovauhti nousi väliaikaisesti, kukaan ei odottanut nousun jatkuvan, koska keskuspankki oli sitoutunut sen estämiseen. Kun inflaatio-odotukset olivat vakaat, palkka-hintakierre ei päässyt käyntiin.

15.12 Inflaation kasvu ja alhainen työttömyys: toinen syy

Miksi taloudessa on valittava työttömyyden ja inflaation välillä? Tähän mennessä olemme todenneet, että kun työttömyyttä on paljon, työpaikan menetyksen kustannus on suuri ja työntekijät suostuvat tekemään ahkerasti työtä pienemmällä palkalla kuin alemman työttömyyden oloissa.

Matalan työttömyyden ja korkean inflaation yhteydelle on vielä toinenkin syy. Kuvion 15.22 vaaka-akseli kuvaa kapasiteetin käyttöastetta taloudessa. Oikealle siirryttäessä kapasiteetin käyttöaste nousee. Silloin tehtaissa on vähemmän joutilaita koneita ja ravintoloissa vähemmän vapaita pöytiä. Vapaan kapasiteetin vähentyminen tuotantolaitoksissa ja liikkeissä heijastuu muihinkin mittareihin, kuten ylityötuntien määrään. Luvussa 14 näimme, miten yritykset yleensä reagoivat kapasiteetin käyttöasteen kasvuun: ne lisäävät investointejaan kyetäkseen vastaamaan tilausten kasvuun.

kapasiteettirajoitteinen

Kuvaa yritystä, joka ei pysty lisäämään tuotantoa, vaikka se olisi kannattavaa. Englanniksi capacity-constrained. Katso myös: alhainen kapasiteetin käyttöaste.

Uusien tehtaiden rakentamiseen ja uusien koneiden asentamiseen menee kuitenkin aikaa. Sillä välin yritykset saavat enemmän tilauksia kuin ne voivat toimittaa. Taloustieteessä sanotaan niiden olevan kapasiteettirajoitteisia. Tässä tilanteessa yritykset voivat hyvin nostaa hintoja. Lisäksi kapasiteettirajoitteet koskevat myös kilpailijoita, jotka tuottavat samanlaisia tuotteita. Niinpä kilpailu vähenee ja kysyntäkäyrät jyrkkenevät (hintajousto pienenee). Jos kaikki yritykset vastaavat kapasiteetin käyttöasteen nousuun nostamalla voittomarginaalia, taloudessa käynnistyy palkka-hintakierre.

15.13 Lopuksi

Äänestäjät haluavat taloudelta alhaista työttömyyttä ja maltillista, positiivista inflaatiota. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Lyhyellä aikavälillä on valittava inflaation ja työttömyyden välillä. Se tarkoittaa, että poliittiset päättäjät voivat päätyä vähentämään työttömyyttä ja hyväksymään korkeamman inflaation. Valinta voi kuitenkin nostaa inflaatio-odotuksia ja synnyttää palkka-hintakierteen. Tällöin inflaation nousu ei jää kertaluontoiseksi vaan jatkuu.

Poliitikot saattavat vaalien paineessa toimia lyhytnäköisesti, mutta keskuspankkien ajatellaan harkitsevan toimenpiteidensä tulevia vaikutuksia huolellisemmin. Tästä syystä monissa maissa on itsenäinen, inflaatiotavoitteeseen tähtäävä keskuspankki, joka reagoi sekä tarjonta- että kysyntäsokkeihin muuttamalla ohjauskorkoa.

Inflaatiotavoitteen politiikka näyttikin toimivan hyvin 2000-luvun öljysokin aikana. Sitten tuli globaali finanssikriisi, joka romutti talouspolitiikan konsensuksen. Monet keskuspankit törmäsivät nimelliskorkojen nollarajaan. Se herätti uudestaan kiinnostuksen finanssipolitiikkaan vakauttamisvälineenä.

Luvun 15 käsitteet

Ennen kuin jatkat, kertaa nämä määritelmät:

• disinflaatio, odotettu inflaatio
• reaalikorko
• ristiriitaiset vaatimukset
• ristiriidat tuotoksen jaossa
• Phillips-käyrä
• neuvottelukuilu
• poliittisen päättäjän preferenssit
• rahapolitiikan välittyminen, valuuttakurssikanava
• valuuttakurssi
• määrällinen elvytys
• tarjontasokit, kysyntäsokit
• keskuspankin itsenäisyys
• inflaatiotargetointi
• kapasiteettirajoitteiset yritykset

15.14 Viitteet

• Carlin, Wendy ja David Soskice. 2015. Macroeconomics: Institutions, Instability, and the Financial System. Oxford: Oxford University Press. Luvut 3, 4, 9–13.
• Friedman, Milton. 1968. ”The Role of Monetary Policy”. The American Economic Review 58 (1): 1–17.
• Phillips, A W. 1958. ”The Relation Between Unemployment and the Rate of Change of Money Wage Rates in the United Kingdom, 1861–1957”. Economica 25 (100): 283.
• The Economist. 2003. ”Bush’s Push”. Päivitetty 6.1.2003.
• The Economist. 2013. ”Controlling Interest”. Päivitetty 21.9.2013.
• The Economist. 2013. ”In Dollars They Trust”. Päivitetty 27.4.2013.
• Walton, David. 2006. ”Has Oil Lost the Capacity to Shock?” Oxonomics 1 (1): 9–12.